Julkaistu Jätä kommentti

Eläimenomistaja, vältä nämä viisi mokaa

On kiva, että meillä eläintenkouluttajilla on töitä. Välillä olisi kuitenkin parempi, että niitä olisi vähän vähemmän. Jotkin eläinten ongelmista ovat sellaisia, jotka on helpointa ehkäistä ennalta ja hyvin työläitä korjata jälkikäteen.

Autan ilomielin korjaamisessa, ja sitkeällä työllä pahatkin mokat onnistutaan paikkaamaan. Tässä on kuitenkin viisi vinkkiä, joilla eläintenkouluttajien töitä voi tehokkaasti vähentää:

1. Älä länttää vieraita eläimiä yhteen ja toivo, että ne tulevat toimeen. Älä varsinkaan, jos eläimistä edes toinen on kissa. Kissa SAATTAA ystävystyä uuden tyypin kanssa tuosta vain, mutta paljon todennäköisemmin se ei ystävysty. Yleensä varsinkin kotona valmiiksi oleva kissa kokee olonsa uhatuksi ja alkaa stressata. Luonteesta riippuen se saattaa alkaa puolustaa itseään ja tilaansa raivokkailla hyökkäyksillä tai se saattaa alkaa merkkailla tai oireilla muuten. Kun kriisi on kerran sytytetty, sitä on työlästä ja joskus mahdotonta sammuttaa.

Kun kotiin tulee uusi eläin, se pitää alkuun pitää erillään muista eläimistä ja tutustuttaa niihin vähitellen. Portti tai verkko-ovi on kätevä. Tutustuttaminen pitää hoitaa niin, että kaikille osapuolille syntyy toisista mukavia mielikuvia, ei huonoja. Tässä kohtaa neuvon kysyminen eläintenkouluttajalta tulee vielä halvaksi.

2. Älä raahaa koiraa paikkoihin, joissa se pelkää. Koira ei ”totu” sillä, että se pakotetaan kokemaan pelkoa uudestaan ja uudestaan. Päinvastoin pelko vain kasvaa. Ja mitä useammin koira kokee pelkoa, sitä todennäköisemmin se alkaa pelätä kaikkea muutakin.

Yleinen remmirähisijän kaava menee näin: Koiraa jännittää ulkona. Omistajan mielestä koiran pitää ”tottua”, ja hän raahaa koiraa väkisin sinne ja tänne. Koiran mielestä koko lenkkeilystä tulee ahdistavaa, ja se alkaa purkaa pelkoaan haukkumalla kaikelle.

Joskus eläimiä on tietysti pakko viedä ei-niin-kivoihin paikkoihin, mutta päivittäinen lenkkeily ei saa olla pakkoa. Sen pitää olla kaikille mukavaa. Jos koira ei uskalla mennä pihaa pidemmälle, pitää aloittaa ulkoilemalla pihalla. Vähitellen koiraa voi ystävällisesti kannustamalla ja palkitsemalla rohkaista pitemmälle. Kun omistaja ei pakota eikä painosta, yleensä koiran uteliaisuus voittaa hyvinkin nopeasti ja se alkaa nauttia uusien paikkojen tutkimisesta.

3. Älä harjoittele hevosen lastausongelmaa. Joka ikinen kerta, kun hevosta yritetään lastata, opettaa sille jotakin. Mitä enemmän hevonen harjoittelee trailerin luona väärää asiaa – pelkäämistä, keulimista, paniikkiperuuttamista, sillalle juuttumista– sitä tiukempaan väärä asia juurtuu. Ei auta, vaikka hevonen lopulta saataisiin koppiin, jos se on sitä ennen pari tuntia harjoitellut ja vahvistanut väärää käytöstä. Hanki siis lastausongelmaan heti sellaista apua, jolla asia lähtee menemään oikeaan suuntaan. Oikea suunta on se, missä lastauksesta tulee sekä hevoselle että omistajalle mukavampaa ja vääriä asioita ei vahvisteta.

4. Älä leikkaa kissan tai koiran kynsiä väkisin. Toistetaan vielä: Pakko ei tee asiasta mukavampaa tai helpompaa. Se tekee siitä vaikeamman. Kynsienleikkuu alkaa inhottaa kahta enemmän, ja koira tai kissa alkaa vastustella koko ajan aiemmin ja tehokkaammin. Kärsivällinen ja ystävällinen siedättäminen, rauhassa eteneminen ja nameilla tai rapsutuksilla palkitseminen todella maksaa vaivan.

5. Älä kuvittele, että pelkkä maalaisjärki riittää. Se ei riitä. Eläimenomistajan ei tarvitse olla eläinten käyttäytymistieteen erikoisasiantuntija, mutta jonkin verran tietoa on pakko hankkia. Maalaisjärki ei auta meitä tunnistamaan esimerkiksi koiran pieniä stressioireita tai hevosen kipuilmeitä, eikä se anna kovin kummoisia työkaluja tehtävien opettamiseen.

Päinvastoin ihmisnäkökulmainen mutu voi johtaa pahastikin harhaan. Eläin voi oppia ihan eri asioita kuin piti tai se saattaa voida omistajan tietämättä todella huonosti.

Kissa ei ystävysty kenen kanssa tahansa, tietää Rätti.
Kissa ei ystävysty kenen kanssa tahansa, tietää Rätti.
Julkaistu Jätä kommentti

Ethän ole yrittäjän pöljä läheinen

Facebookin yrittäjäryhmässä vertailtiin taannoin kokemuksia ajattelemattomista läheisistä.

Yksi oli tuonut yrittäjälle tuliaisiksi tämän kilpailijan tuotteita. Toinen oli kysynyt personal trainerilta, tietäisikö tämä ketään hyvää personal traineria. Kolmas osti säännöllisesti yrittäjän myymiä tuotteita – mutta toisesta liikkeestä.

Ilmaisten palveluiden hinkujia oli monen läheisissä. Pahimmat toivat tapaamisiin tietokoneen mukaan, jotta yrittäjä voisi ”seurustelun lomassa” huoltaa sen.

Minulla on ihania läheisiä, ja olen välttynyt oikeasti loukkaavilta tapauksilta. Minunkin tuttuni ovat silti tehneet asioita, jotka ovat minusta tuntuneet vähän kurjilta.

Koska olin itse ennen palkansaaja, uskon tietäväni, mistä tuttujeni käytös johtuu. Palkansaajan on yksinkertaisesti vaikea käsittää, mitä yrittäjälle tämän yritys merkitsee.

***

Palkansaajalle työ on tavallisesti vain työtä. Vaikka se olisi antoisaa ja suorastaan kutsumus, järkevä ihminen pitää siihen pienen henkisen etäisyyden. Ei kannata alkaa rakastaa yritystä, jonka omistaa joku muu, eikä määritellä omaa identiteettiään työllä, jonka raameista päättää joku muu.

Aiheeseen liittymätön söpö vasikka.
Aiheeseen liittymätön söpö vasikka.

Monelle yrittäjälle oma yritys on sen sijaan paljon enemmän kuin työtä. Se on unelmien täyttymys, intohimo ja iso osa itseä. Sen eteen on ponnisteltu, uhrattu ja uskallettu, ja siinä onnistuminen on elämän suurimpia saavutuksia. Yritys on rakas, vähän kuin itse tehty omakotitalo.

Silti yrittäjälle yrittäminen on myös työtä. Vaikka siitä nauttisi ja vaikka se olisi jalostunut harrastuksesta, sillä pitää silti maksaa laskut.

Jos yrittäjän läheinen ei tajua tätä yhtälöä, hän tulee helposti tehneeksi pöljyyksiä ja pahoittaneeksi yrittäjän mielen.

***

Jotta turhalta mielenpahoitukselta vältyttäisiin, kokosin ohjeet yrittäjän läheisille. Näillä konsteilla osoitat, että välität, tuet ja arvostat.

  1. Tykkää vähänkin läheisemmän tuttusi yrityksen Facebook-sivuista. Tämä on äärimmäisen tärkeää. Jos et kutsusta huolimatta suvaitse edistää yrittäjän uraa edes yhden napinpainalluksen verran, olet yksinkertaisesti törkimys. Jättämällä tykkäämättä kerrot myös, ettet ole kiinnostunut tuttusi elämästä – miksi siis edes olette Facebook-kavereita? Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että meidän pitää alkaa tykätä kaikkien kavereidemme työpaikoista. Lue yltä, miksi tilanne on palkkatyössä ja yrittäjyydessä eri.
  1. Jaa tai kommentoi päivityksiä silloin tällöin. Se tuntuu yrittäjästä kivalta ja joskus tuo tälle ihan rahanarvoista hyötyä. Jakojen ja kommenttien avulla yrityksen päivitykset saavat rutkasti lisää näkyvyyttä ja voivat tuoda uusia asiakkaita.
  1. Käytä yrittäjän palveluita. Tutut ja tutuntutut ovat varsinkin alkuvaiheessa yrittäjälle korvaamattomia asiakkaita. Uskon, että moni pienyritys olisi kaatunut saman tien, jos tutut eivät olisi keskittäneet kampaamokäyntejään, autonhuoltojaan ja kukkaostoksiaan sinne. Jokainen tuttu asiakkaana lämmittää valtavasti yrittäjän mieltä ja auttaa tätä pitämään puljunsa pystyssä. Jos et tarvitse yrittäjän palveluita itse, mieti, haluaisitko ostaa niitä lahjaksi. Ostamalla lahjakortin läheisesi palveluihin ilahdutat kertaheitolla kahta: lahjakortin saajaa ja yrittäjää.
  1. Maksa mukisematta. Alkuun, kun oikeita asiakkaita oli vähän, minusta olisi ollut mahtavaa koulutella tuttujen eläimiä ilmaiseksi. Vähitellen kuitenkin tajusin, ettei homma voi toimia niin. En pysty maksamaan omia laskujani tuttujen hyvällä mielellä, vaan tarvitsen siihen ihan oikeaa rahaa. Jos yrität saada yrittäjältä palveluita ilmaiseksi, viet häneltä leipää suusta.
  1. Pidä ilmaisten neuvojen kyselyllä joku raja. Minusta on selvää, että tuttuni haluavat silloin tällöin kysäistä minulta jotain eläintensä käyttäytymisestä. Se sopii minulle mainiosti – itse asiassa tykkään siitä. Neuvojen kyselyllä pitää kuitenkin olla joku raja. Älä soita yrittäjälle keskellä yötä kissanpissahuoliesi kanssa, älä omista koko illanviettoa keskustelulle hevosestasi äläkä odota saavasi kokonaista koulutusta puhelimitse ja ilmaiseksi. Älä kysy ilmaisneuvoja ollenkaan, jos et tunne yrittäjää kovin hyvin ja ilmaisneuvot jäävät ainoaksi kontaktiksesi häneen.
  1. Kysy joskus yrittäjän työstä. Se on iso osa hänen elämäänsä ja persoonaansa, joten hänestä tuntuu kurjalta, jos et ole siitä yhtään kiinnostunut.

Vastineeksi näistä kaikista sinulla on tietenkin oikeus odottaa, että yrittäjä on kiinnostunut sinulle tärkeistä asioista ja tukee sinua elämässäsi. Jos hän ui liian syvällä yrittämisessä nähdäkseen ympärillä muuta, potkaise hänet ylös, tarvittaessa tujakasti.

Julkaistu Jätä kommentti

Hevosta on helppo pakottaa

Mietin lapsena usein, oliko ratsastus hevosista kurjaa. Ajatus oli ahdistava, joten yritin vaientaa sen yksinkertaisella päätelmällä: ”Eivät kai ne suostuisi siihen, jos eivät tykkäisi.”

Myöhemmin olen huomannut, että moni muukin on turvautunut samaan päätelmään. Ei tarvitse kauaa käydä keskustelua hevosharrastuksen etiikasta, kun joku jo sanoo: ”Yritäpä kuule pakottaa 500-kiloista eläintä. Kyllä ne ihan vapaaehtoisesti tekevät.”

Valitettavasti päätelmä on väärä, niin lohdullinen kuin se olisikin. Hevosia voi pakottaa. Se on jopa yllättävän helppoa.

***

Tutuin pakottamisen keino on kipu. Sillä voi saada ihmisen tunnustamaan rikoksen, jota hän ei ole tehnyt, ja sillä voi pakottaa norsun kantamaan turisteja (googleta, jos et usko).

Hevosten kanssa erehdymme monesti kuvittelemaan, että niiden iso koko jotenkin suojaisi niitä kivulta. Niin ei kuitenkaan ole. Hevonen tuntee kärpäsen laskeutuvan iholleen, ja raipalla lyöminen sattuu sitä tutkitusti vähintään yhtä paljon kuin ihmistä.

Lisäksi hevonen ei pysty ihmisen tavoin järkeilemään, milloin kipu aiheuttaa sille vaaraa ja milloin ei. Se ei tiedä, että lyönti kyljessä ei ole sille vaarallinen mutta vaikkapa kaulassa tuntuva viilto on. Se joutuu reagoimaan kaikkeen kipuun harmittomasta sähkölangasta alkaen luonnon opettamalla tavalla eli välttämällä.

Niinpä kipu toimii hevoseen varsin tehokkaasti. Jos ihminen osaa käyttää sitä loogisesti, pieneltäkin näyttävä kipu voi saada hevosen tekemään vaikka mitä. Epäloogisesti käytetty kipu turruttaa, mutta looginen on valtavan tehokas pakottamiskeino.

Myös pelon avulla voi pakottaa. Eläinten käyttäytymistieteen tutkija Temple Grandin on arvioinut, että hevoselle pelko on kipuakin ahdistavampi tunne. Pelon avulla voi siis saada sen tekemään asioita, jotka ovat sille kivuliaita, eikä pelottelun tarvitse taaskaan näyttää kovin hurjalta. Jos hevonen pelkää ihmisiä, pelkkä ihmisen läsnäolo ja elekieli voivat riittää.

***

Miksi hevonen tai norsu ei sitten käytä kokoaan hyväkseen ja käy pakottavan ihmisen kimppuun? Joskus niin käykin, ja se on yksi syy, miksi pakottamiseen perustuva koulutus on vaarallista. Hyökkääminen ei kuitenkaan ole hevosille luontaisin tapa toimia, ja harva yksilö kokeilee sitä herkästi.

On myös erityinen syy, miksi hevoset eivät kokeile kaikkea, mitä niiden voisi kuvitella kokeilevan ahdistavista tilanteista vapautuakseen. Ne eivät osaa päätellä.

Ihminen voi aivoissaan kehitellä vaikka minkälaisia pakosuunnitelmia, mutta hevonen ei voi. Se voi oppia vain kokemuksen kautta. Hevonen ei esimerkiksi etukäteen tiedä, että ratsastajan voi saada alas selästä pukittamalla, vaan sen on hoksattava tämä kokeilemalla.

Kokeileminen puolestaan vaatii rohkeutta ja jonkinlaista uskoa omiin mahdollisuuksiin. Hevosella, joka on alusta asti kohdannut ihmisten kanssa pakottamista, ei niitä ole. Aivan kuin ihminen masentuu ja lannistuu vaihtoehdottomissa oloissa, hevosenkin aloitekyky ja usko itseen sammuvat. Sitä on koko ajan helpompi pakottaa lisää, ja siitä tulee tahdottoman oloinen.

Yhdysvalloissa hevosten perinteistä alkukoulutusta ei ole turhaan kutsuttu hevosen murtamiseksi. Siihen on usein sisältynyt sitomista ja pelottaviin asioihin turruttamista niin, että hevonen oppii, ettei mikään auta. Samankaltaista vaihtoehdottomuuteen kouluttamista on harrastettu kautta aikojen muuallakin.

***

Hevosen pakottaminen on siis helppoa. Se on jopa niin helppoa, että pakottamista voi tapahtua vahingossa.

Siksi jokaisen hevosharrastajan ja -ammattilaisen on mietittävä omaa toimintaansa syvällisesti. Vanhoihin sanontoihin 500-kiloisista eläimistä ei auta vedota, vaan on mietittävä, paljonko minun toiminnassani hevosten kanssa on mukana pakkoa ja paljonko sitä hyväksyn.

Minusta on selvää, että pakkoa tarvitaan jonkin verran. Teen tätä työtä kuitenkin siksi, jotta voisin vähentää hevosten elämästä turhia pakkoja. Esimerkiksi traileriin menemisen, kengityksen, satuloinnin ja ratsastajan kantamisen ei tarvitse olla hevoselle vastenmielisiä velvollisuuksia, vaan niistä voi tehdä hevoselle mieluisia.

Käytännössä vältän pakottamista esimerkiksi niin, että kun siedätän hevosia pelottaviin asioihin, annan niiden harjoittelun alussa olla niin vapaana kuin mahdollista. En halua, että hevonen vain oppii olemaan paikallaan pelosta huolimatta vaan että pelko aidosti hellittää ja hevonen itse valitsee mukana tilanteessa olemisen.

Ja kun sanon vapaa, tarkoitan myös mieleltään vapaata. Usein vapaana työskentelemisen aluksi kannustan hevosta tutkimaan paikkoja omaan tahtiinsa – nuuhkimaan lantasaaveja ja kuljeskelemaan ympäriinsä. Opetan sille myös, että vapaana työskennellessä luotani saa milloin tahansa poistua.

Kun hevonen sitten valitsee kanssani puuhaamisen, tiedän, että se ihan varmasti halusi.

Vapaaehtoinen jouluponi.
Vapaaehtoinen jouluponi.
Julkaistu Jätä kommentti

En komenna, koska se ei ole tehokasta

Älä ota niin raskaasti. Saarakaan ei ota.
Älä ota niin raskaasti. Saarakaan ei ota.

Sen jälkeen, kun rupesin virallisesti eläintenkouluttajaksi, huomasin hassun muutoksen tutuissani. Monia alkoi kamalasti huolettaa, mitähän mahdan ajatella heidän eläimistään. ”Tää on vähän tällainen kuriton” ja ”Tässä oiskin sulle tekemistä, hehheh” tulivat tutuiksi kommenteiksi. 

Niinpä haluan vapauttaa teidät kaikki nykyiset ja tulevat tutut piinasta: Hyvää minä niistä ajattelen. Ennen kaikkea tietysti siksi, että rakastan eläimiä ja ihastun jokaiseen vastaantulevaan tassu- ja kavio-otukseen, mutta myös siksi, että tehokas koulutus perustuu hyvien asioiden huomioimiseen. Silmäni on harjaantunut näkemään luokse tulevassa koirassa innokkaat ja ystävälliset tervehdyseleet, ei niinkään niitä reittäni vasten läiskähtäviä kuraisia tassuja.

 ***

Tehokkaassa koulutuksessa eläimelle opetetaan, mitä sen toivotaan tekevän. Se onnistuu nimenomaan näkemällä onnistumiset. Kun eläin tekee oikein – tai oikeansuuntaisesti – se huomioidaan esimerkiksi kehulla, namilla, rapsutuksella tai paineen myötäämisellä. Näin eläin alkaa tarjota ihmisen toivomaa käytöstä lisää, ja kas, ei-toivottu jää pois. Homma on nopeaa ja tehokasta, kunhan osaamme nähdä pienetkin yritykset oikeaan suuntaan ja vahvistaa niitä. 

Tästä samasta syystä minun ei käytännössä ikinä nähdä komentavan eläimiä, ei omiani eikä asiakkaiden. Se ei yksinkertaisesti ole tehokasta. Tuttu vertaus liittyy taksilla kulkemiseen: Jos kerrot kuskille vain, minne kaikkialle et ole menossa, kuinka todennäköisesti hän osaa viedä sinut perille? Eläimen on yhtä vaikea keksiä, mitä ihminen haluaa, jos opetuskeinona on ”ei”. 

Komentamalla eläin kyllä usein lopettaa hankalan käytöksensä hetkeksi. Se ei kuitenkaan ole mitään koulutusta. Koulutuksen tarkoitus on saada käytös muuttumaan pysyvästi, ei vain taukoamaan juuri sillä hetkellä.  

 ***

Mitä hyvään keskittyvä koulutus sitten tarkoittaa käytännössä? Vaikkapa tällaisia asioita: 

Kun hevonen kuopii hoitopaikalla tai karsinassa, mietin, mitä haluan sen tekevän. Todennäköisesti haluan sen seisovan hiljaa. Niinpä jätän kuopimisen huomiotta ja huomioin hiljaa seisomisen. Kun hevonen on hetken rauhassa, annan porkkananpalan, rapsutan tai seurustelen. Varsin pian hevonen huomaa, miten hoitopaikalla on tarkoitus olla, ja kuopiminen jää pois. Se siis todella jää pois eikä vain lopu hetkeksi. En joudu vuosi toisensa perään komentamaan hevosta samasta asiasta, vaan se on aidosti oppinut uuden tavan toimia. 

Kun hevonen jyrää taluttaessa, en ajattele tehtäväksi ”älä jyrää” vaan ”kävele vieressäni minun tahdissani”. Huomaan hyvät hetket ja palkitsen niistä herkulla tai narun löysäämisellä. Vähitellen jyrääminen jää pois ja siististä kävelystä tulee tapa. En joudu joka päivä taluttaessa nykimään narusta vaan hevosen toimintatapa todella muuttuu. 

Kun koira pomppii, en ajattele tehtäväksi ”älä pompi” vaan ”pidä jalat maassa”. Palkitsen siitä. Kun kissa kiipeää syliin jalkaa pitkin, en ajattele tehtäväksi ”älä kiipeä” vaan vaikkapa ”pyydä syliin miukumalla”. Nostan syliin, kun oikeanlainen pyyntö tulee. Ja niin edelleen. 

Omaksi palkkiokseni saan kivasti käyttäytyviä eläimiä ja paljon hyvää mieltä. Onhan elämä paljon kevyempää, kun näkee karvaisissa kanssaeläjissään päällimmäisenä kaiken hyvän. Kokeile vaikka!

Julkaistu Jätä kommentti

Älä lopeta, kun näyttää hyvältä!

Hevoset oppivat nopeasti uusia taitoja, mutta oma hommansa on yleistää taidot osaksi sujuvaa arkea.
Hevoset oppivat nopeasti uusia taitoja, mutta oma hommansa on yleistää taidot osaksi sujuvaa arkea.

”Hevonen ei mene koppiin”, soittaa asiakas. Kouluttaja kurvaa paikalle, ja koppikoulutus aloitetaan. Asiat tehdään vähän eri tavalla kuin ennen, hevosta siedätetään ja sitä palkitaan järjestelmällisesti ja oikea-aikaisesti. Niinpä koulutuskerran päätteeksi hevonen kävelee koppiin vapaaehtoisesti omin jaloin. 

Asiakas on tietysti riemuissaan. Vuosia taisteltu ja nyt ongelma ratkesi kertaheitolla! Tämähän ei tullut edes kalliiksi! Kouluttaja yrittää piipittää, että ei ongelma vielä kokonaan ratkaistu ole, ja yrittää myydä seuraavia käyntejä. Asiakas sanoo tekevänsä koppiharjoituksia itsenäisesti ja lupaa ottaa myöhemmin yhteyttä. 

Vähään aikaan asiakkaasta ei kuulu mitään. Sitten tulee viesti: ”Oltiin kisoissa, ja palatessa hevonen piti lastata pakolla. Ei nämä sun ohjeet toiminut.” Asiakas palaa vanhaan taistelumenetelmään ja kouluttaja niittää huonoa mainetta hevospiireissä. 

Suurimmassa osassa eläinkoulutuksista ei tietenkään käy näin. Olen kuitenkin katsellut alaa riittävän kauan todetakseni, että ilmiö on harmillisen yleinen. Koulutusprojektit jäävät kesken juuri sillä hetkellä, kun kaikki näyttää petollisen hyvältä. Eläin näyttää ulospäin toimivan loistavasti, mutta muutos sen päässä ei vielä ole riittävän syvä kestääkseen aikaa ja muuttuvia tilanteita. Eläin on oppinut uuden taidon, mutta siitä ei vielä ole tullut tapaa – sitä selkäydinreaktiota, jota eläin ensimmäiseksi tarjoaa uudessa tilanteessa. 

En syytä tästä ilmiöstä niinkään asiakasta vaan meitä kouluttajia. Eihän ole asiakkaan vika, jos hän ei ymmärrä täydellisesti eläimen mielenliikkeitä – juuri siksihän hän kouluttajan kutsui. Asiakas ei myöskään voi yhdessä kerrassa omaksua virheettömästi koulutusmenetelmää, jota kouluttaja itse on opiskellut vuosia. Ei ole ihme, jos hän itsenäisesti harjoitellessaan tulee tehneeksi virheitä.

On kouluttajan tehtävä riittävän suoraan ja selkeästi kertoa, että yksi ohjattu harjoituskerta ei vähänkään suuremmassa ongelmassa riitä. Jos eläin on kuukausien ja jopa vuosien ajan ”harjoitellut” väärää toimintatapaa eli vaikkapa kopin eteen juurtumista, ei uusi tapa voi mitenkään syrjäyttää vanhaa kertaheitolla. Hevonen voi kyllä oppia uuden taidon hyvinkin nopeasti ja tarjota sitä niin hanakasti, että ongelma näyttää pyyhkiytyneen kokonaan pois. Silti vasta toistot ja oikeanlainen yleistämistreeni luovat varman, selkäytimestä kumpuavan tavan. Sen tavan, jonka hevonen muistaa silloinkin, kun omistaja on syystä tai toisesta epävarma, viereiset hevoset lähettävät pelkoferomoneja ja muovipussi lentää trailerin eteen.  

Tästä syystä olen päättänyt, että myyn jatkossa hevosten koppikoulutuksia vähintään kolmen käyntikerran paketteina. Tarjolla on myös paketti, jossa on tulostakuu: hevosesta varma lastautuja tai rahat takaisin. Jälkimmäisessä paketissa käyntikertojen määrää ei ole etukäteen määrätty, vaan asiakas maksaa yhden hinnan riippumatta siitä, kuinka monta kertaa käyn.

Tällä linjauksella pääsen varmistamaan, että koulutukset eivät jää kesken juuri, kun näyttää petollisen hyvältä. Hevoset ovat niin ihailtavan nopeita oppimaan, että meidän ihmisten täytyy hoitaa varmistelu.

Julkaistu Jätä kommentti

Pelkkä kokemus ei riitä

 

Eläinten kanssa ei opi olemaan kirjoja lukemalla. Totta kyllä. Mutta on myös niin, että eläimiä on hyvin vaikea ymmärtää, jos ei yhtään lue.

Se johtuu siitä, että me ihmiset katsomme ja tulkitsemme eläimiä ihmisaivoilla ja ihmisten ajattelulla. Se ei ole kaikilta osin samanlaista kuin muiden eläinlajien. Jos emme tunne faktaa näistä eroista, teemme helposti vääriä tulkintoja.

Esimerkiksi tällaisissa asioissa oma tulkintamme menee helposti metsään ja totuus löytyy vain tiedon kautta:

Hevonen ei ole ilkeä, vittuile eikä kuseta. Jotta eläin pystyy asettumaan toisen asemaan, saati ymmärtämään toisen tunteita ja sitten tahallaan loukkaamaan niitä, sillä täytyy olla aivoissaan ihan tietynlaiset monimutkaiset vempaimet. Hevosen aivoissa ei ole tällaisia vempaimia. Se ei siis yksinkertaisesti pysty olemaan tahallaan ilkeä. Käytös, joka ihmissilmään vaikuttaa ilkeilyltä, johtuu jostakin ihan muusta, kuten kivusta, pelosta tai siitä, että ihminen on vahingossa opettanut hevoselle väärän tavan toimia.

Koira ei häpeä ”vääriä” tekojaan. Monen omistajan mielestä koira näyttää syylliseltä esimerkiksi tuhottuaan paikkoja. Koiralla ei kuitenkaan ole ihmisen moraalia eikä se pysty tuntemaan syyllisyyttä. Eleet, jotka omistajan mielestä näyttävät häpeältä, ovat vain koiran reaktio siihen, että suuttunut omistaja tuntuu pelottavalta ja uhkaavalta. Koira yrittää eleillään lepytellä omistajaa, mutta sillä ei ole aavistustakaan, mistä omistaja meuhkaa.

Tämä on osoitettu nokkelassa kokeessa. Mukana oli joukko koiranomistajia koirineen. Tutkija sanoi omistajille, että näiden täytyy kieltää koiriaan syömästä testihuoneen lattialla ollutta herkkua. Sen jälkeen omistajat vietiin ulos ja koirat jätettiin sisään. Tutkija rohkaisi osaa koirista syömään herkun, osaa ei. Kun omistajat ja koirat tuotiin taas yhteen, tutkija väitti jokaiselle omistajalle, että heidän koiransa oli syönyt herkun – siis myös niille, joiden koira ei ollut syönyt. Lopuksi katsottiin, kenen koira näyttää omistajan mielestä syylliseltä. Kaikki näyttivät.

 
Join upissa” ei ole kyse johtajuudesta tai kunnioituksesta. Join up tarkoittaa harjoitusta, jossa hevosta liikutetaan ympyrällä, kunnes se alkaa vapaaehtoisen näköisesti seurata ihmistä. Osa menetelmää käyttävistä kouluttajista kertoo avoimesti, mistä on kyse: taitavasti painetta käyttävä ihminen opettaa hevoselle, että ihmisen luona saa olla rauhassa, muualla joutuu liikkumaan. Osa kouluttajista sen sijaan väittää join upin peustuvan siihen, että ihminen kertoo hevoselle olevansa johtaja ja hevonen alkaa seurata johtajaansa. Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Sen todistaa paitsi oppimisteoria myös koe, jossa ihmisen tilalle pyöröaitaukseen laitettiin kauko-ohjattava auto. Kun se oli aikansa juoksuttanut hevosia, nämä alkoivat seurata sitä ihan samalla tavalla kuin ihmistä.

Koirat ja hevoset eivät halua ankaraa arvojärjestystä. Käsitys hevosten ja koirien tiukasta arvojärjestyksestä ja vahvan johtajan kaipuusta ovat peräisin vanhoista tutkimuksista, joissa on tarkkailtu satunnaisesti yhteen heitettyjä, ankeissa ja liian pienissä tiloissa eläviä eläimiä. Kun tutkimuksia alettiin tehdä eläinten luonnollisissa oloissa, vanhat tulokset kumottiin nopeasti. Hevosten ja koirien sosiaaliset kuviot ovat itse asiassa varsin joustavia: jossakin tilanteessa ”johtaa” joku ja jossain toisessa tilanteessa joku toinen. Jos olot ovat kelvolliset, niin hevoset kuin koirat pyrkivät kaikin keinoin olemaan lajitoveriensa kanssa kavereita, sovittelemaan ja välttämään kahnaukset. Näin ne toimivat myös ihmisten kanssa, jos ihmiset vain antavat. Käsitys ”pomottelevista” eläimistä, jotka yrittävät ”päästä ihmisen niskan päälle” on ihmisten kehittämä myytti, jolle ei löydy tutkimuksesta mitään tukea. Tilanteissa, jotka ihmisestä näyttävät siltä, on kyse ihan muusta.

Hymyilevä simpanssi ei ole iloinen. Simpanssien ilme, joka meistä näyttää hymyltä, on itse asiassa pelkoilme. Samalla tavalla menemme harhaan myös monien muiden eläinten ilmeiden ja eleiden tulkinnassa. Delfiini ei ole onnellinen pelkästään sillä perusteella, että sen suupielet ovat ylöspäin, eikä hevosen kaahailu esteradalla välttämättä kerro innostuksesta. Osan eläinten ilmeistä ja eleistä osaamme intuitiivisesti tulkita oikein, mutta osan selittää vasta tutkittu tieto, jossa on selvitetty esimerkiksi ilmeiden yhteyttä stressihormonitasoihin.

 
Mikään ei korvaa eläinten kanssa vietettyjä tunteja, päiviä ja viikkoja, mutta kyllä lukeakin kannattaa.

 

Julkaistu Jätä kommentti

Hyvä kuolema

Tällä kirjoituksella on surullinen aihe, ja luultavasti itken kuin vesiputous ennen kuin olen päässyt loppuun asti. Aihe on kuitenkin tärkeä, ja uskon, että sen käsittelystä voi olla monelle hyötyä.

Kyse on siitä, miten rakas hevonen saatetaan viimeiselle matkalleen mahdollisimman stressittömästi, kivuttomasti, onnistuneesti – niin, ja kauniisti.

***

Hassu pörröturkkinen heppani.
Hassu pörröturkkinen heppani.

Oma hevoseni kuoli reilu viikko sitten kipujen ja sairauksien kasaannuttua liian raskaaksi taakaksi. Kuolinpäivä oli sovittu melkein kuukautta etukäteen, joten siihen oli aikaa valmistautua.

Ensimmäiseksi kävin läpi mahdolliset lopetustavat.

Edullisin ratkaisu on hevosen vieminen teuraaksi. Mitään kaunista kokemusta teurasreissusta on kuitenkin vaikea loihtia, ja vanhalle ja kipeälle hevoselle jo pelkkä kuljetus voi olla rankka kokemus. Samasta syystä myös eutanasia eläinlääkäriasemalla oli Veikan tapauksessa poissuljettu vaihtoehto.

Jäljelle jäivät kotitallilla ampuminen ja eläinlääkärin tekemä eutanasia lääkkeillä.

Hevosen itsensä kannalta lopetus ampumalla olisi todennäköisesti paras. Jos sen siedättäisi etukäteen ampujaan ja aseeseen, loppu tulisi kirjaimellisesti silmänräpäyksessä ja ilman minkäänlaista stressiä. Paha kyllä hevosta ei voi ampua missä tahansa, sillä isosta eläimestä tulee paljon verta.

Veikan kanssa vaihtoehdoksi jäi siis lopulta tutun eläinlääkärin tekemä eutanasia kotitallilla.

***

Kipujen takia Veikkaa oli viimeisinä aikoina alkanut pelottaa moni asia, joille se ei ennen lotkauttanut korvaansakaan. Sitä ahdisti olla päivällä sisällä tallissa, vaikka kaveri olisi ollut mukana, ja sitä pelotti eläinlääkäri. Lähtökohdat stressittömälle kuolinpäivälle olivat siis melko epätoivoiset.

Aloimme kuitenkin harjoitella jo paria viikkoa etukäteen.

Ensimmäiseksi katsoin tallin toisesta päädystä paikan, johon hevosen saa kiinni mutta johon Veikka ei vielä ollut ehtinyt yhdistää mitään ikävää. Tähän paikkaan rupesimme totuttelemaan vähin erin ja runsain porkkanoin.

Ensin tutkimme paikkaa ulkopuolelta, ja Veikka sai aina palkkion ottaessaan askelen lähemmäs. Sitten nuuhkimme ja tutkimme paikkaa sisältä – ja kas, sieltä sun täältä löytyi yllättäen porkkanaa. Seuraavaksi palkitsin hevosta siitä, että se seisoi rentona paikallaan varsinaisessa tulevassa lopetuspaikassa ja lopulta sain jo laittaa narut molemmin puolin kiinni Veikan ollessa edelleen täysin rento.

Eläinlääkäripelkoa sen sijaan en pystynyt tässä ajassa ratkaisemaan, joten avuksi päätettiin ottaa etukäteen annettava rauhoite. Olin jo aiemmin siedättänyt Veikan lääkeruiskuun, ja kipulääkkeet se tuli vapaaehtoisesti ottamaan vapaana tarhassa. Rauhoite annetaan kuitenkin kielen alle ja vähän erilaisella ruiskulla, joten se vaati omat harjoituksensa.

Nopein ratkaisu löytyi lopulta niin, että ruuttailin tutulla ruiskulla Veikalle melassivettä suuhun ja rupesin vähitellen siirtämään ruiskua lähemmäs oikeaa kohtaa. Lisäksi tein joitakin kosketus- ja paikallaanoloharjoituksia varsinaisella rauhoiteruiskulla, jotta sekin tulisi tutuksi.

***

Näin Veikka tuli luokse vielä viimeisenäkin päivänä - ravaten.
Näin Veikka tuli luokse vielä viimeisenäkin päivänä – ravaten.

Lopulta h-hetkellä kaikki meni paremmin kuin edes uskalsin odottaa. Harjoittelu oli todella kannattanut.

Vielä viimeisenä päivänään Veikka jaksoi tulla minua ja miestäni tarhassa ravaten vastaan. Annoin sille ruiskulla melassivettä, töppäsin myös rauhoiteruiskun melassiin ja vein sen Veikan suuhun. Ruuttaaminen kielen alle sujui kuin opetusvideossa, hevonen koko ajan vapaana.

Jätimme Veikan tarhaan odottamaan rauhoitteen vaikutusta ja menimme eläinlääkäriä vastaan. Hän kertasi vielä, miten kaikki tapahtuu, ja laittoi kaikki tarvikkeensa valmiiksi. Vasta sitten mieheni ja Veikan hoitaja hakivat hevosen tarhasta paikalle.

Ohjasin Veikan sisälle tuttuun paikkaan, ja eläinlääkäristä huolimatta sillä olivat päällimmäisenä mielessä porkkanat ja kivat tehtävät, joita paikassa oli tehty. Se asettui paikalleen vähääkään empimättä.

Annoin melassikauhan Veikan turvan eteen, ja samalla eläinlääkäri tuikkasi nopeasti lisää rauhoittavaa suoneen. Pian melassin latkiminen hidastui ja lopulta loppui. Veikka oli muissa maailmoissa.

Eläinlääkäri kiinnitti kanyylit kaulasuoneen, lisäsi vielä rahoittavaa ja minä talutin Veikan ulos. Se tuli mukana vaappuen ja täydessä pöhnässä, eipä tainnut lepertelyänikään enää kuulla. Pihalla avaralla paikalla eläinlääkäri lisäsi rauhoitetta vielä kerran ja meiltä varmistuksen saatuaan annosteli vauhdilla monta putkiloa eutanasialääkettä suoneen.

Aine on samaa, jota voi pienenä annoksena käyttää nukuttamisessa, ja tavallaan se nukuttaa hevosen kuolemaan. Iso eläin ei kuitenkaan nukahda yhtä helpon näköisesti kuin pieni, sillä hevonen ei ole valmiiksi makuulla. Juuri tämä oli päivän vähemmän kaunis hetki.

Eläinlääkäri kertoi, että osa hevosista käy itse maahan mutta osa sinnittelee viimeiseen asti kaatumista vastaan. Veikka oli jälkimmäistä lajia, ja hetken verran sen kasvoilla oli kauhea epätoivoisen taistelun ilme. Hetki oli kuitenkin hyvin nopeasti ohi, ehkä kymmenessä sekunnissa, ja eläinlääkäri lohdutti, että mistään tietoisesta toiminnasta ei joka tapauksessa ollut enää kyse. Sen jälkeen Veikka rojahti maahan, kierähti kerran ympäri ja kaikki oli ohi.

Menimme Veikan viereen, ja eläinlääkäri varmisti kuoleman tulleen. Mutta ei siinä mitään epäselvää ollut meille muillekaan – Veikka oli kaukana poissa. Itkun läpi huomasin, että kipurypyt sen silmien yläpuolelta olivat oienneet. Enää ei sattunut eikä pelottanut.

***

Vielä oli edessä ruumiin loppusijoitus.

Jos ampuminen on mahdollista, hevosen lihat voi myydä tai lahjoittaa ihmisten tai eläinten ravinnoksi. Tällöin vastaanottaja yleensä järjestää kuljetuksen. Jos omaa maata ja tilaa on, hevosen saa myös haudata.

Veikan tapauksessa nämä vaihtoehdot eivät olleet mahdollisia, joten oli valittava jokin kuljetuspalvelu. Yleisin on niin sanottu raatokiito – palvelu, joka vie ruhon hävitettäväksi. Palvelu toimii kuulemma nykyään nopeasti ja hienotunteisesti.

Minä olin kuitenkin jo pitkään haaveillut hevosen tuhkauksesta. En siksi, että hevoselle sillä olisi enää väliä, vaan kai vain rehellisesti itseni takia. Kuten viisas siskoni sanoi, eivät ihmiset yleensä halua omien ihmisläheistensäkään päätyvän ongelmajätelaitokselle, joten miksei läheisen eläimen loppusijoituskin saisi tuntua tärkeältä.

Hevosten tuhkauksia tekee nykyään ainakin Lemmikkilehto Mäntsälässä, ja heiltä voi tilata myös kuljetuksen. Kuten arvata saattaa, touhu maksaa omaisuuksia, ja ilman rakkaita ihmisläheisiäni Veikankin tuhkaus olisi jäänyt haaveeksi. He keräsivät kolehdin ja järjestivät minulle unohtumattoman syntymäpäivälahjan.

Kun tuhkausfirman järjestämä kuljetus saapui, en halunnut olla itse katsomassa. Mieheni kertoman perusteella olisin kuitenkin hyvin voinut olla. Uskomattoman empaattinen ja taitava kuorma-autonkuljettaja huolehti, ettei Veikan pää kolahtele rumasti ja vielä silitti elotonta hevosta saatteeksi viimeiselle matkalle.

Tätä kirjoittaessa odotan, että tuhkat saapuvat Matkahuollolla. Käymme mieheni ja Veikan hoitajan kanssa sirottelemassa ne jonnekin, missä Veikka pääsee osaksi luonnon kiertokulkua ja saa aina kirmata vapaana.

***

Kavioliitto on sellainen suhde, jota ulkopuolinen ei voi ymmärtää. Kun se päättyy, ihminen on ”vain yksinäinen cowboyparka kaukana kotoa”, kuten Lucky Luken hevonen Jolly Jumper hevosetonta ihmistä kuvailee.

Ei suru lähde pois, vaikka viimeinen päivä olisi kuinka onnistunut, mutta kyllä kaunis loppu monella tavalla lohduttaa. Siihen kannattaa satsata.

Kaikkea kummaa sitä koettiin yhdessä.
Kaikkea kummaa sitä koettiin yhdessä.
Julkaistu Jätä kommentti

Apujen hevospsykologiaa

Hevosten koulutus voi tuntua kaukaiselta aiheelta, jos käy vaikkapa kerran viikossa ratsastamassa. Hevosethan on jo koulutettu ja tuntilaiset vain ratsastavat, eikö?

Hevonen ei kuitenkaan tiedä, milloin sitä koulutetaan. Se oppii joka hetkestä ihmisten kanssa samalla tavalla. Siksi jokaisen ratsastajan tasosta riippumatta on hyvä tuntea joitakin hevosten oppimisen ja kouluttamisen perusperiaatteita.

***

Tärkein tällainen tunnettava koulutuskäsite on minusta negatiivinen vahviste. Se on yksi neljästä erityyppisestä käytöksen seurauksesta, joiden avulla hevonen oppii.

Negatiivinen vahviste tarkoittaa sitä, että jotakin hevosen mielestä epämiellyttävää lähtee pois. Koulutuksessa tämä on usein painetta ja paineen poistoa. Hevoselle asetetaan paine, ja kun hevonen vastaa, paine otetaan pois.

Perinteisessä hevoskoulutuksessa hevonen oppii lähes kaikki tehtävät ihmisten kanssa nimenomaan negatiivisen vahvisteen avulla. Hevonen oppii kävelemään narussa ihmisen mukana oivaltamalla, miten kiristyvän narun saa löystymään. Se oppii vapautumaan kyljessään tuntuvasta paineesta liikkumalla eteen tai sivulle ja suussa tuntuvasta paineesta hidastamalla.

Nykyään hevosten koulutuksessa käytetään entistä enemmän myös positiivista vahvistetta eli esimerkiksi ruokapalkintoa, mutta negatiivinen vahviste on silti aina vähintään mukana.

***

Mitä negatiivisen vahvisteen ymmärtämisestä sitten seuraa ratsastajalle? Esimerkiksi tällaisia oivalluksia:

Apu on se hetki, jolloin paine loppuu. Et siis kerro hevoselle asioita niinkään pohjetta tai ohjaa käyttämällä vaan sillä hetkellä, jolloin lopetat käytön. Siksi ajoitus on hyvin tärkeää. Jos esimerkiksi pyydät hevosen pohkeella raviin, hevonen lähtee ja sinä hölläät pohkeen välittömästi, viestit sille ”hyvä, tätä juuri hain”. Todennäköisesti hevonen lähtee innokkaasti raviin seuraavallakin kerralla. Jos taas hölläät myöhässä tai muuten vain jatkat jumputtamista, vaikka hevonen jo ravaa, annat outoja ja ristiriitaisia viestejä. Hevosen näkökulmasta paine ei loppunut, vaikka se vastasi. Todennäköisesti hevonen ei jaksa kauaa vastailla, ja pian sitä jo syytetäänkin laiskaksi.

Avun pitää johtaa muutokseen. Apu tarkoittaa hevoselle ”Tee jotain muuta kuin mitä nyt teet, niin saat paineen loppumaan.” Jos hevonen ei tee mitään mutta paine silti loppuu, apu ei ollut apu vaan pelkkä häiriö. Sellaiset fiksu hevonen oppii sulkemaan mielestään. Vaihtoehtoja on siis kaksi: joko et käytä apua ollenkaan tai sitten käytät ja viet sen läpi. Älä luovuta ennen kuin olet saanut aikaan muutoksen. Jos et saa muutosta pienellä avulla, tee se voimakkaammalla, etiikan ja eläinsuojelulain rajoissa toki.

Joskus näkee, että ihmiset käyttävät apuja tavoitteettomasti, koska haluavat olla hevosystävällisiä. Apujen merkityksen hämärtäminen ei kuitenkaan ole hevosystävällistä vaan karhunpalvelus. Sen sijaan hevosystävällistä on nostaa vaatimustasoa vähitellen. Jos hevonen on ennen sinua ollut jumputtajan alla ja huomannut yrittämisen turhaksi, kelpuuta ensin ihan pieni reaktio. Höllää apu heti, kun hevonen vähänkin yrittää vastata, ja kerro sille näin, että se on oikeilla jäljillä. Kun hevonen saa juonenpäästä kiinni, ala nostaa vaatimustasoa vähitellen eli höllätä apu vasta, kun saat niin ison reaktion kuin haet.

Hevosystävällistä on myös tarjota hevoselle aina mahdollisuus vastata pieneen apuun. Voimakkaampaa käytetään vasta, jos pieni ei riitä.

Ei ole olemassa ”ylläpitävää apua”. Koska avun pitää johtaa muutokseen, et voi itsekään käyttää sitä, jos et halua muutosta. Tätä samaa ratsastuksenopettajat usein korostavat vertaamalla ratsastusta potkukelkalla ajamiseen. Hevosta ei veivata koko ajan niin kuin polkupyörää vaan vauhtia lykätään vasta, jos se hiipuu.

Jos joka kulmassa kaivat sisäpohkeella tavan vuoksi, ilman että hevonen taipuu sen kummemmin, se oppii nopeasti, ettei sisäpohje oikeastaan tarkoita mitään. Turha apu voi toimia hevosen näkökulmasta jopa rangaistuksena. Jos esimerkiksi keskiravi tarkoittaa sinulle sitä, että siinä hakataan villisti pohkeella koko matka, hevonen ei kovin kauaa halua tehdä kanssasi keskiravia.

***

Hevosen oppimisen huomioiminen apujenkäytössä on siis periaatteessa aika yksinkertaista: ajoita tarkkaan, tee kunnolla mutta älä tee turhaan.

Käytäntö on sitten se vaikeampi juttu, ainakin minulle. Aivot laahaavat jäljessä, ajoitus tökkii ja oma fysiikka haraa vastaan. Mutta onhan se kiva olla hyvä ratsastaja ainakin noin teoriassa.

Hevonen ei ole polkupyörä. Polkupyörä pysähtyy ja kaatuu, jos kukaan ei veivaa, hevonen ei.
Hevonen ei ole polkupyörä. Sitä ei tarvitse veivata, jotta se pysyisi liikkeessä. Kuva: Pixabay
Julkaistu Jätä kommentti

Innostunut vai hätääntynyt hevonen?

Hevoset ovat siitä hankalia otuksia, että niiden erilaiset kiihtyneisyystilat näyttävät ihmissilmään helposti samanlaisilta.

Kun hevosella on kivaa laitumella kavereiden kanssa, se juoksentelee ja pukittaa. Kun hevosta ahdistaa kamala ratsastaja tai epäsopiva satula, taas se juoksentelee ja pukittaa. Hevonen voi laukata vinhasti eteenpäin, koska sillä on vähän ylimääräistä virtaa ja liikkuminen tuntuu hyvältä tai koska se pakenee kauhuissaan jotain kokemaansa uhkaa.

Ei siis ole ihme, että ihmiset tulkitsevat hevosten kiihtymystiloja miten sattuu. Erityisen paljon vääriä tulkintoja tuntuu liittyvän esteratsastukseen. ”Innostuu esteistä”, saatetaan sanoa hevosesta, joka painaa radat menemään paniikin vallassa.

***

Hevoset tykkäävät liikkumisesta.
Hevoset tykkäävät liikkumisesta. Kuva: Pixabay

Hevosten tunteita on tutkittu vasta vähän, mutta minusta ei ole mitään syytä, miksi hevonen ei voisi sekä innostua että hätääntyä esteiden hyppäämisestä.

Muiden eläinlajien mielihyväntunteita tutkittaessa on huomattu, että monet eläimet nauttivat vauhdista ja liikkumisesta. Esimerkiksi jotkin linnut saattavat lennellä ylösalaisin ja tehdä hurjia kamikaze-syöksyjä ihan vain siksi, että se on kivaa. Eläimet myös nauttivat tunteesta, että ne hallitsevat tilanteen, onnistuvat ratkaisemaan tehtäviä ja ovat taitavia.

Hyvä esteratsastus voi mainiosti tarjoilla hevoselle näitä tunteita. Pienessä tarhassa ulkoilevalle hevoselle esteratsastus voi olla myös kaikkein paras paikka päästä purkamaan luontaista liikkumistarvetta, ”irrotella”.

Toisaalta kova tai epälooginen apujenkäyttö, pakkoon perustuva koulutus, uudet (kilpailu)tilanteet, joihin ei ole kunnolla siedätetty, ja varusteista, ratsastajasta tai fyysisestä vaivasta johtuva kipu ovat omiaan stressaamaan ja hätäännyttämään hevosta.

Näitäkin esteratsastukseen voi liittyä.

***

Mistä siis ratsastaja tai esteratsastuksen katsoja voi päätellä, onko hevosella kivaa vai kamalaa? Listaan joitakin tunnistuskeinoja.

Elekieli. Hännällä huiskiminen, suun availu ja pään viskominen kertovat epämukavuudesta, se on kylmä fakta. Myös tolkuton hikoilu, jännittynyt suu ja pyörivät silmät ovat huono homma.

Säikähdykset. Hevosten leikkiin ja liikkumistarpeen purkuun voi kuulua hurjia ”säikähdyksiä” eli pakoreaktion harjoittelua, mutta koko ajan säpsyilevä hevonen ei ole innoissaan. Jos se tuntuu pelkäävän kaikkea ja koko ajan, se pelkää.

Oppiminen. Pelko vaikeuttaa oppimista, motivaatio ja myönteiset odotukset taas edistävät sitä. Jos hevonen tuntuu reippaalta mutta silti järkevältä, se osaa korjata esteillä omia virheitään ja hoksaa uudet tehtävät nopeasti, sillä on todennäköisesti oikein kiva meno.

Kommunikointi. Innostus voi tuottaa hevoselle vauhtia, rohkeutta ja luottamusta omiin ratkaisuihin, mutta se ei vie hevosta kokonaan toiseen maailmaan. Jos tuntuu, että hevoseen ei saa mitään yhteyttä eivätkä kovatkaan avut vaikuta siihen, todennäköisesti se on ahdistunut tai hädissään, ei innostunut.

Oman hevoseni kanssa olen kokenut tämän eron hyvin selvästi. Kun Wernerillä oli vaikeampi vaihe elämässään – todennäköisesti nivelkipujen takia – hyppelymme oli älytöntä kaahaamista minun avuistani riippumatta. Nyt, kun sillä menee mukavasti ja kivut ovat aisoissa, energiaa on toisinaan paljonkin mutta silti hevosta voi ratsastaa suunnilleen ajatuksen voimalla.

Rentoutuminen. Kun tehtävä on ohi, rentoutuuko hevonen nopeasti vai jäävätkö kierrokset päälle? Ensimmäinen on hyvä merkki, jälkimmäinen ei.

Ratsastajan toiminta. Tässä kohtaa kannattaa käyttää ihan arkijärkeä. Jos ratsastaja vetää ohjista ja paukuttaa kylkiä antamatta hevoselle hetkenkään rauhaa, onko todennäköistä, että hevonen tykkää toiminnasta niin kovasti, että innostuu? Jos se ei halua tarhassa edes tulla ihmisen luokse, onko siitä todennäköisesti ihanaa hypätä ihmisen kanssa?

Eihän se ole. Mutta jos kohtelet hevosta kauniisti ja loogisesti, annat sen tehdä itsekin ratkaisuja ja välillänne on vahva luottamus, todennäköisesti te nautitte yhdessä myös esteratsastuksesta.

***

Useimmilla listan kohdilla on kunnon pohja hevosia koskevassa tutkimuksessa, mutta on joukossa mutuakin. Jos olet jostakin kohdasta eri mieltä tai haluat täydentää listaa, otan kommentit ilolla vastaan.

Julkaistu Jätä kommentti

Ongelmista puhuminen on vastuullisuutta

Kaikki urheilu- ja harrastehevoset eivät voi hyvin. Joidenkin hoidossa on puutteita, joitakin valmennetaan epäeettisillä menetelmillä.

Onko väärin sanoa se ääneen?

Tätä kysymystä eri muodoissaan on viime päivät pyöritelty hevosmaailmassa enemmän ja vähemmän raivokkaasti. Syynä on tietysti eläinsuojelujärjestö SEY:n kampanja, jonka yhdessä kuvassa esiintyy tuskaisen näköinen, rumasti linkkuun vedetty hevonen.

Joidenkin mielestä kampanja leimaa ikävästi koko hevosalaa ja esittää ratsastuksen eläinrääkkäyksenä.

***

Minustakaan kampanja ei välttämättä ollut SEY:ltä järkevin mahdollinen veto. Hevosväki on herkkätunteista, ja jos ihmiset vetäytyvät siilipuolustukseen, hyviäkin asioita on vaikea viedä eteenpäin. Positiivisessa hengessä tehty yhteistyö toimii paremmin, niin se vain taitaa olla.

Se, onko  puolustusreaktioon aihetta, on kuitenkin toinen asia.

Kuten Suomen ratsastajainliitto on asiallisissa lausunnoissaan kertonut, hevosten hyvinvoinnin eteen on tosiaan tehty viime vuosina paljon ja moni asia on mennyt eteenpäin. SEY:n julisteessa näkyvä ”rullaaminen” on Suomessa selkeästi kielletty, meillä on ihania ratsastuskouluja, joissa hevoset tykkäävät ihmisistä ja työstään, palkkioiden avulla kouluttaminen yleistyy vinhaa vauhtia ja parhaillaan keskustellaan vakavasti, sallittaisiinko kouluratsastuksessa kilpaileminen kuolaimettomilla suitsilla niille hevosille, joilla kuolaimettomat paremmin sopivat.

Minusta yksi suurimmista edistysaskelista on se, että hevosten hyvinvoinnista puhuttaessa ei tarkoiteta enää vain fyysistä hyvinvointia. Siitä hyvä esimerkki on SRL:n hyvinvointikiertue, jossa katse on ollut erityisesti koulutuksessa ja hevosen henkisessä olossa. Monella muulla eläinalalla tästä ollaan vielä kaukana. Esimerkiksi maidontuottajat väittävät yhä lypsylehmän voivan hyvin, kunhan se vain lypsää ja on fyysisesti terve – väliäkö tuolla, että sen elämä on päästä kiinni sidottuna seisomista päivästä toiseen.

***

Kun kerran suunta on hevosmaailmassa näin hyvä, ei pitäisi olla mitään syytä, miksi ongelmienkin olemassaoloa ei voisi tunnustaa.

On täyttä totta, että kaikki tallit eivät ole  hyviä eivätkä kaikki hevosenomistajat kohtele hevosiaan hyvin. Kivulla ja pelolla kouluttamista esiintyy valitettavasti ihan huipullakin – viimeksi olympialaisista levisi muun muassa kuvia, joissa hevosten kyljet ovat kannustenkäytöstä haavoilla. Se ei ole tarpeellista, hevosystävällistä eikä kouluratsastuksen alkuperäisen ihanteen mukaista, vaikka asiaa kuinka vääntelisi.

Tällaiset ongelmat eivät katoa hyssyttelemällä vaan nimenomaan puhumalla. Sen lisäksi, että me hevosalan ihmiset kerromme ylpeinä alan saavutuksista, meidän pitäisi puhua rohkeasti myös vaikeista asioista ja nostaa niitä esiin ihan itse, oma-aloitteisesti.

Kaikessa eläintenpidossa esiintyy hyvinvointiongelmia. Niiden tunnustaminen ei pilaa alan imagoa vaan päinvastoin kertoo vastuullisuudesta.