Mietin lapsena usein, oliko ratsastus hevosista kurjaa. Ajatus oli ahdistava, joten yritin vaientaa sen yksinkertaisella päätelmällä: ”Eivät kai ne suostuisi siihen, jos eivät tykkäisi.”
Myöhemmin olen huomannut, että moni muukin on turvautunut samaan päätelmään. Ei tarvitse kauaa käydä keskustelua hevosharrastuksen etiikasta, kun joku jo sanoo: ”Yritäpä kuule pakottaa 500-kiloista eläintä. Kyllä ne ihan vapaaehtoisesti tekevät.”
Valitettavasti päätelmä on väärä, niin lohdullinen kuin se olisikin. Hevosia voi pakottaa. Se on jopa yllättävän helppoa.
***
Tutuin pakottamisen keino on kipu. Sillä voi saada ihmisen tunnustamaan rikoksen, jota hän ei ole tehnyt, ja sillä voi pakottaa norsun kantamaan turisteja (googleta, jos et usko).
Hevosten kanssa erehdymme monesti kuvittelemaan, että niiden iso koko jotenkin suojaisi niitä kivulta. Niin ei kuitenkaan ole. Hevonen tuntee kärpäsen laskeutuvan iholleen, ja raipalla lyöminen sattuu sitä tutkitusti vähintään yhtä paljon kuin ihmistä.
Lisäksi hevonen ei pysty ihmisen tavoin järkeilemään, milloin kipu aiheuttaa sille vaaraa ja milloin ei. Se ei tiedä, että lyönti kyljessä ei ole sille vaarallinen mutta vaikkapa kaulassa tuntuva viilto on. Se joutuu reagoimaan kaikkeen kipuun harmittomasta sähkölangasta alkaen luonnon opettamalla tavalla eli välttämällä.
Niinpä kipu toimii hevoseen varsin tehokkaasti. Jos ihminen osaa käyttää sitä loogisesti, pieneltäkin näyttävä kipu voi saada hevosen tekemään vaikka mitä. Epäloogisesti käytetty kipu turruttaa, mutta looginen on valtavan tehokas pakottamiskeino.
Myös pelon avulla voi pakottaa. Eläinten käyttäytymistieteen tutkija Temple Grandin on arvioinut, että hevoselle pelko on kipuakin ahdistavampi tunne. Pelon avulla voi siis saada sen tekemään asioita, jotka ovat sille kivuliaita, eikä pelottelun tarvitse taaskaan näyttää kovin hurjalta. Jos hevonen pelkää ihmisiä, pelkkä ihmisen läsnäolo ja elekieli voivat riittää.
***
Miksi hevonen tai norsu ei sitten käytä kokoaan hyväkseen ja käy pakottavan ihmisen kimppuun? Joskus niin käykin, ja se on yksi syy, miksi pakottamiseen perustuva koulutus on vaarallista. Hyökkääminen ei kuitenkaan ole hevosille luontaisin tapa toimia, ja harva yksilö kokeilee sitä herkästi.
On myös erityinen syy, miksi hevoset eivät kokeile kaikkea, mitä niiden voisi kuvitella kokeilevan ahdistavista tilanteista vapautuakseen. Ne eivät osaa päätellä.
Ihminen voi aivoissaan kehitellä vaikka minkälaisia pakosuunnitelmia, mutta hevonen ei voi. Se voi oppia vain kokemuksen kautta. Hevonen ei esimerkiksi etukäteen tiedä, että ratsastajan voi saada alas selästä pukittamalla, vaan sen on hoksattava tämä kokeilemalla.
Kokeileminen puolestaan vaatii rohkeutta ja jonkinlaista uskoa omiin mahdollisuuksiin. Hevosella, joka on alusta asti kohdannut ihmisten kanssa pakottamista, ei niitä ole. Aivan kuin ihminen masentuu ja lannistuu vaihtoehdottomissa oloissa, hevosenkin aloitekyky ja usko itseen sammuvat. Sitä on koko ajan helpompi pakottaa lisää, ja siitä tulee tahdottoman oloinen.
Yhdysvalloissa hevosten perinteistä alkukoulutusta ei ole turhaan kutsuttu hevosen murtamiseksi. Siihen on usein sisältynyt sitomista ja pelottaviin asioihin turruttamista niin, että hevonen oppii, ettei mikään auta. Samankaltaista vaihtoehdottomuuteen kouluttamista on harrastettu kautta aikojen muuallakin.
***
Hevosen pakottaminen on siis helppoa. Se on jopa niin helppoa, että pakottamista voi tapahtua vahingossa.
Siksi jokaisen hevosharrastajan ja -ammattilaisen on mietittävä omaa toimintaansa syvällisesti. Vanhoihin sanontoihin 500-kiloisista eläimistä ei auta vedota, vaan on mietittävä, paljonko minun toiminnassani hevosten kanssa on mukana pakkoa ja paljonko sitä hyväksyn.
Minusta on selvää, että pakkoa tarvitaan jonkin verran. Teen tätä työtä kuitenkin siksi, jotta voisin vähentää hevosten elämästä turhia pakkoja. Esimerkiksi traileriin menemisen, kengityksen, satuloinnin ja ratsastajan kantamisen ei tarvitse olla hevoselle vastenmielisiä velvollisuuksia, vaan niistä voi tehdä hevoselle mieluisia.
Käytännössä vältän pakottamista esimerkiksi niin, että kun siedätän hevosia pelottaviin asioihin, annan niiden harjoittelun alussa olla niin vapaana kuin mahdollista. En halua, että hevonen vain oppii olemaan paikallaan pelosta huolimatta vaan että pelko aidosti hellittää ja hevonen itse valitsee mukana tilanteessa olemisen.
Ja kun sanon vapaa, tarkoitan myös mieleltään vapaata. Usein vapaana työskentelemisen aluksi kannustan hevosta tutkimaan paikkoja omaan tahtiinsa – nuuhkimaan lantasaaveja ja kuljeskelemaan ympäriinsä. Opetan sille myös, että vapaana työskennellessä luotani saa milloin tahansa poistua.
Kun hevonen sitten valitsee kanssani puuhaamisen, tiedän, että se ihan varmasti halusi.
