Eläinten kanssa ei opi olemaan kirjoja lukemalla. Totta kyllä. Mutta on myös niin, että eläimiä on hyvin vaikea ymmärtää, jos ei yhtään lue.
Se johtuu siitä, että me ihmiset katsomme ja tulkitsemme eläimiä ihmisaivoilla ja ihmisten ajattelulla. Se ei ole kaikilta osin samanlaista kuin muiden eläinlajien. Jos emme tunne faktaa näistä eroista, teemme helposti vääriä tulkintoja.
Esimerkiksi tällaisissa asioissa oma tulkintamme menee helposti metsään ja totuus löytyy vain tiedon kautta:
Hevonen ei ole ilkeä, vittuile eikä kuseta. Jotta eläin pystyy asettumaan toisen asemaan, saati ymmärtämään toisen tunteita ja sitten tahallaan loukkaamaan niitä, sillä täytyy olla aivoissaan ihan tietynlaiset monimutkaiset vempaimet. Hevosen aivoissa ei ole tällaisia vempaimia. Se ei siis yksinkertaisesti pysty olemaan tahallaan ilkeä. Käytös, joka ihmissilmään vaikuttaa ilkeilyltä, johtuu jostakin ihan muusta, kuten kivusta, pelosta tai siitä, että ihminen on vahingossa opettanut hevoselle väärän tavan toimia.
Koira ei häpeä ”vääriä” tekojaan. Monen omistajan mielestä koira näyttää syylliseltä esimerkiksi tuhottuaan paikkoja. Koiralla ei kuitenkaan ole ihmisen moraalia eikä se pysty tuntemaan syyllisyyttä. Eleet, jotka omistajan mielestä näyttävät häpeältä, ovat vain koiran reaktio siihen, että suuttunut omistaja tuntuu pelottavalta ja uhkaavalta. Koira yrittää eleillään lepytellä omistajaa, mutta sillä ei ole aavistustakaan, mistä omistaja meuhkaa.
Tämä on osoitettu nokkelassa kokeessa. Mukana oli joukko koiranomistajia koirineen. Tutkija sanoi omistajille, että näiden täytyy kieltää koiriaan syömästä testihuoneen lattialla ollutta herkkua. Sen jälkeen omistajat vietiin ulos ja koirat jätettiin sisään. Tutkija rohkaisi osaa koirista syömään herkun, osaa ei. Kun omistajat ja koirat tuotiin taas yhteen, tutkija väitti jokaiselle omistajalle, että heidän koiransa oli syönyt herkun – siis myös niille, joiden koira ei ollut syönyt. Lopuksi katsottiin, kenen koira näyttää omistajan mielestä syylliseltä. Kaikki näyttivät.
Join upissa” ei ole kyse johtajuudesta tai kunnioituksesta. Join up tarkoittaa harjoitusta, jossa hevosta liikutetaan ympyrällä, kunnes se alkaa vapaaehtoisen näköisesti seurata ihmistä. Osa menetelmää käyttävistä kouluttajista kertoo avoimesti, mistä on kyse: taitavasti painetta käyttävä ihminen opettaa hevoselle, että ihmisen luona saa olla rauhassa, muualla joutuu liikkumaan. Osa kouluttajista sen sijaan väittää join upin peustuvan siihen, että ihminen kertoo hevoselle olevansa johtaja ja hevonen alkaa seurata johtajaansa. Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Sen todistaa paitsi oppimisteoria myös koe, jossa ihmisen tilalle pyöröaitaukseen laitettiin kauko-ohjattava auto. Kun se oli aikansa juoksuttanut hevosia, nämä alkoivat seurata sitä ihan samalla tavalla kuin ihmistä.
Koirat ja hevoset eivät halua ankaraa arvojärjestystä. Käsitys hevosten ja koirien tiukasta arvojärjestyksestä ja vahvan johtajan kaipuusta ovat peräisin vanhoista tutkimuksista, joissa on tarkkailtu satunnaisesti yhteen heitettyjä, ankeissa ja liian pienissä tiloissa eläviä eläimiä. Kun tutkimuksia alettiin tehdä eläinten luonnollisissa oloissa, vanhat tulokset kumottiin nopeasti. Hevosten ja koirien sosiaaliset kuviot ovat itse asiassa varsin joustavia: jossakin tilanteessa ”johtaa” joku ja jossain toisessa tilanteessa joku toinen. Jos olot ovat kelvolliset, niin hevoset kuin koirat pyrkivät kaikin keinoin olemaan lajitoveriensa kanssa kavereita, sovittelemaan ja välttämään kahnaukset. Näin ne toimivat myös ihmisten kanssa, jos ihmiset vain antavat. Käsitys ”pomottelevista” eläimistä, jotka yrittävät ”päästä ihmisen niskan päälle” on ihmisten kehittämä myytti, jolle ei löydy tutkimuksesta mitään tukea. Tilanteissa, jotka ihmisestä näyttävät siltä, on kyse ihan muusta.
Hymyilevä simpanssi ei ole iloinen. Simpanssien ilme, joka meistä näyttää hymyltä, on itse asiassa pelkoilme. Samalla tavalla menemme harhaan myös monien muiden eläinten ilmeiden ja eleiden tulkinnassa. Delfiini ei ole onnellinen pelkästään sillä perusteella, että sen suupielet ovat ylöspäin, eikä hevosen kaahailu esteradalla välttämättä kerro innostuksesta. Osan eläinten ilmeistä ja eleistä osaamme intuitiivisesti tulkita oikein, mutta osan selittää vasta tutkittu tieto, jossa on selvitetty esimerkiksi ilmeiden yhteyttä stressihormonitasoihin.
Mikään ei korvaa eläinten kanssa vietettyjä tunteja, päiviä ja viikkoja, mutta kyllä lukeakin kannattaa.