Julkaistu Jätä kommentti

Eläimenomistaja, vältä nämä viisi mokaa

On kiva, että meillä eläintenkouluttajilla on töitä. Välillä olisi kuitenkin parempi, että niitä olisi vähän vähemmän. Jotkin eläinten ongelmista ovat sellaisia, jotka on helpointa ehkäistä ennalta ja hyvin työläitä korjata jälkikäteen.

Autan ilomielin korjaamisessa, ja sitkeällä työllä pahatkin mokat onnistutaan paikkaamaan. Tässä on kuitenkin viisi vinkkiä, joilla eläintenkouluttajien töitä voi tehokkaasti vähentää:

1. Älä länttää vieraita eläimiä yhteen ja toivo, että ne tulevat toimeen. Älä varsinkaan, jos eläimistä edes toinen on kissa. Kissa SAATTAA ystävystyä uuden tyypin kanssa tuosta vain, mutta paljon todennäköisemmin se ei ystävysty. Yleensä varsinkin kotona valmiiksi oleva kissa kokee olonsa uhatuksi ja alkaa stressata. Luonteesta riippuen se saattaa alkaa puolustaa itseään ja tilaansa raivokkailla hyökkäyksillä tai se saattaa alkaa merkkailla tai oireilla muuten. Kun kriisi on kerran sytytetty, sitä on työlästä ja joskus mahdotonta sammuttaa.

Kun kotiin tulee uusi eläin, se pitää alkuun pitää erillään muista eläimistä ja tutustuttaa niihin vähitellen. Portti tai verkko-ovi on kätevä. Tutustuttaminen pitää hoitaa niin, että kaikille osapuolille syntyy toisista mukavia mielikuvia, ei huonoja. Tässä kohtaa neuvon kysyminen eläintenkouluttajalta tulee vielä halvaksi.

2. Älä raahaa koiraa paikkoihin, joissa se pelkää. Koira ei ”totu” sillä, että se pakotetaan kokemaan pelkoa uudestaan ja uudestaan. Päinvastoin pelko vain kasvaa. Ja mitä useammin koira kokee pelkoa, sitä todennäköisemmin se alkaa pelätä kaikkea muutakin.

Yleinen remmirähisijän kaava menee näin: Koiraa jännittää ulkona. Omistajan mielestä koiran pitää ”tottua”, ja hän raahaa koiraa väkisin sinne ja tänne. Koiran mielestä koko lenkkeilystä tulee ahdistavaa, ja se alkaa purkaa pelkoaan haukkumalla kaikelle.

Joskus eläimiä on tietysti pakko viedä ei-niin-kivoihin paikkoihin, mutta päivittäinen lenkkeily ei saa olla pakkoa. Sen pitää olla kaikille mukavaa. Jos koira ei uskalla mennä pihaa pidemmälle, pitää aloittaa ulkoilemalla pihalla. Vähitellen koiraa voi ystävällisesti kannustamalla ja palkitsemalla rohkaista pitemmälle. Kun omistaja ei pakota eikä painosta, yleensä koiran uteliaisuus voittaa hyvinkin nopeasti ja se alkaa nauttia uusien paikkojen tutkimisesta.

3. Älä harjoittele hevosen lastausongelmaa. Joka ikinen kerta, kun hevosta yritetään lastata, opettaa sille jotakin. Mitä enemmän hevonen harjoittelee trailerin luona väärää asiaa – pelkäämistä, keulimista, paniikkiperuuttamista, sillalle juuttumista– sitä tiukempaan väärä asia juurtuu. Ei auta, vaikka hevonen lopulta saataisiin koppiin, jos se on sitä ennen pari tuntia harjoitellut ja vahvistanut väärää käytöstä. Hanki siis lastausongelmaan heti sellaista apua, jolla asia lähtee menemään oikeaan suuntaan. Oikea suunta on se, missä lastauksesta tulee sekä hevoselle että omistajalle mukavampaa ja vääriä asioita ei vahvisteta.

4. Älä leikkaa kissan tai koiran kynsiä väkisin. Toistetaan vielä: Pakko ei tee asiasta mukavampaa tai helpompaa. Se tekee siitä vaikeamman. Kynsienleikkuu alkaa inhottaa kahta enemmän, ja koira tai kissa alkaa vastustella koko ajan aiemmin ja tehokkaammin. Kärsivällinen ja ystävällinen siedättäminen, rauhassa eteneminen ja nameilla tai rapsutuksilla palkitseminen todella maksaa vaivan.

5. Älä kuvittele, että pelkkä maalaisjärki riittää. Se ei riitä. Eläimenomistajan ei tarvitse olla eläinten käyttäytymistieteen erikoisasiantuntija, mutta jonkin verran tietoa on pakko hankkia. Maalaisjärki ei auta meitä tunnistamaan esimerkiksi koiran pieniä stressioireita tai hevosen kipuilmeitä, eikä se anna kovin kummoisia työkaluja tehtävien opettamiseen.

Päinvastoin ihmisnäkökulmainen mutu voi johtaa pahastikin harhaan. Eläin voi oppia ihan eri asioita kuin piti tai se saattaa voida omistajan tietämättä todella huonosti.

Kissa ei ystävysty kenen kanssa tahansa, tietää Rätti.
Kissa ei ystävysty kenen kanssa tahansa, tietää Rätti.
Julkaistu Jätä kommentti

Hevosta on helppo pakottaa

Mietin lapsena usein, oliko ratsastus hevosista kurjaa. Ajatus oli ahdistava, joten yritin vaientaa sen yksinkertaisella päätelmällä: ”Eivät kai ne suostuisi siihen, jos eivät tykkäisi.”

Myöhemmin olen huomannut, että moni muukin on turvautunut samaan päätelmään. Ei tarvitse kauaa käydä keskustelua hevosharrastuksen etiikasta, kun joku jo sanoo: ”Yritäpä kuule pakottaa 500-kiloista eläintä. Kyllä ne ihan vapaaehtoisesti tekevät.”

Valitettavasti päätelmä on väärä, niin lohdullinen kuin se olisikin. Hevosia voi pakottaa. Se on jopa yllättävän helppoa.

***

Tutuin pakottamisen keino on kipu. Sillä voi saada ihmisen tunnustamaan rikoksen, jota hän ei ole tehnyt, ja sillä voi pakottaa norsun kantamaan turisteja (googleta, jos et usko).

Hevosten kanssa erehdymme monesti kuvittelemaan, että niiden iso koko jotenkin suojaisi niitä kivulta. Niin ei kuitenkaan ole. Hevonen tuntee kärpäsen laskeutuvan iholleen, ja raipalla lyöminen sattuu sitä tutkitusti vähintään yhtä paljon kuin ihmistä.

Lisäksi hevonen ei pysty ihmisen tavoin järkeilemään, milloin kipu aiheuttaa sille vaaraa ja milloin ei. Se ei tiedä, että lyönti kyljessä ei ole sille vaarallinen mutta vaikkapa kaulassa tuntuva viilto on. Se joutuu reagoimaan kaikkeen kipuun harmittomasta sähkölangasta alkaen luonnon opettamalla tavalla eli välttämällä.

Niinpä kipu toimii hevoseen varsin tehokkaasti. Jos ihminen osaa käyttää sitä loogisesti, pieneltäkin näyttävä kipu voi saada hevosen tekemään vaikka mitä. Epäloogisesti käytetty kipu turruttaa, mutta looginen on valtavan tehokas pakottamiskeino.

Myös pelon avulla voi pakottaa. Eläinten käyttäytymistieteen tutkija Temple Grandin on arvioinut, että hevoselle pelko on kipuakin ahdistavampi tunne. Pelon avulla voi siis saada sen tekemään asioita, jotka ovat sille kivuliaita, eikä pelottelun tarvitse taaskaan näyttää kovin hurjalta. Jos hevonen pelkää ihmisiä, pelkkä ihmisen läsnäolo ja elekieli voivat riittää.

***

Miksi hevonen tai norsu ei sitten käytä kokoaan hyväkseen ja käy pakottavan ihmisen kimppuun? Joskus niin käykin, ja se on yksi syy, miksi pakottamiseen perustuva koulutus on vaarallista. Hyökkääminen ei kuitenkaan ole hevosille luontaisin tapa toimia, ja harva yksilö kokeilee sitä herkästi.

On myös erityinen syy, miksi hevoset eivät kokeile kaikkea, mitä niiden voisi kuvitella kokeilevan ahdistavista tilanteista vapautuakseen. Ne eivät osaa päätellä.

Ihminen voi aivoissaan kehitellä vaikka minkälaisia pakosuunnitelmia, mutta hevonen ei voi. Se voi oppia vain kokemuksen kautta. Hevonen ei esimerkiksi etukäteen tiedä, että ratsastajan voi saada alas selästä pukittamalla, vaan sen on hoksattava tämä kokeilemalla.

Kokeileminen puolestaan vaatii rohkeutta ja jonkinlaista uskoa omiin mahdollisuuksiin. Hevosella, joka on alusta asti kohdannut ihmisten kanssa pakottamista, ei niitä ole. Aivan kuin ihminen masentuu ja lannistuu vaihtoehdottomissa oloissa, hevosenkin aloitekyky ja usko itseen sammuvat. Sitä on koko ajan helpompi pakottaa lisää, ja siitä tulee tahdottoman oloinen.

Yhdysvalloissa hevosten perinteistä alkukoulutusta ei ole turhaan kutsuttu hevosen murtamiseksi. Siihen on usein sisältynyt sitomista ja pelottaviin asioihin turruttamista niin, että hevonen oppii, ettei mikään auta. Samankaltaista vaihtoehdottomuuteen kouluttamista on harrastettu kautta aikojen muuallakin.

***

Hevosen pakottaminen on siis helppoa. Se on jopa niin helppoa, että pakottamista voi tapahtua vahingossa.

Siksi jokaisen hevosharrastajan ja -ammattilaisen on mietittävä omaa toimintaansa syvällisesti. Vanhoihin sanontoihin 500-kiloisista eläimistä ei auta vedota, vaan on mietittävä, paljonko minun toiminnassani hevosten kanssa on mukana pakkoa ja paljonko sitä hyväksyn.

Minusta on selvää, että pakkoa tarvitaan jonkin verran. Teen tätä työtä kuitenkin siksi, jotta voisin vähentää hevosten elämästä turhia pakkoja. Esimerkiksi traileriin menemisen, kengityksen, satuloinnin ja ratsastajan kantamisen ei tarvitse olla hevoselle vastenmielisiä velvollisuuksia, vaan niistä voi tehdä hevoselle mieluisia.

Käytännössä vältän pakottamista esimerkiksi niin, että kun siedätän hevosia pelottaviin asioihin, annan niiden harjoittelun alussa olla niin vapaana kuin mahdollista. En halua, että hevonen vain oppii olemaan paikallaan pelosta huolimatta vaan että pelko aidosti hellittää ja hevonen itse valitsee mukana tilanteessa olemisen.

Ja kun sanon vapaa, tarkoitan myös mieleltään vapaata. Usein vapaana työskentelemisen aluksi kannustan hevosta tutkimaan paikkoja omaan tahtiinsa – nuuhkimaan lantasaaveja ja kuljeskelemaan ympäriinsä. Opetan sille myös, että vapaana työskennellessä luotani saa milloin tahansa poistua.

Kun hevonen sitten valitsee kanssani puuhaamisen, tiedän, että se ihan varmasti halusi.

Vapaaehtoinen jouluponi.
Vapaaehtoinen jouluponi.
Julkaistu Jätä kommentti

Hyvä kuolema

Tällä kirjoituksella on surullinen aihe, ja luultavasti itken kuin vesiputous ennen kuin olen päässyt loppuun asti. Aihe on kuitenkin tärkeä, ja uskon, että sen käsittelystä voi olla monelle hyötyä.

Kyse on siitä, miten rakas hevonen saatetaan viimeiselle matkalleen mahdollisimman stressittömästi, kivuttomasti, onnistuneesti – niin, ja kauniisti.

***

Hassu pörröturkkinen heppani.
Hassu pörröturkkinen heppani.

Oma hevoseni kuoli reilu viikko sitten kipujen ja sairauksien kasaannuttua liian raskaaksi taakaksi. Kuolinpäivä oli sovittu melkein kuukautta etukäteen, joten siihen oli aikaa valmistautua.

Ensimmäiseksi kävin läpi mahdolliset lopetustavat.

Edullisin ratkaisu on hevosen vieminen teuraaksi. Mitään kaunista kokemusta teurasreissusta on kuitenkin vaikea loihtia, ja vanhalle ja kipeälle hevoselle jo pelkkä kuljetus voi olla rankka kokemus. Samasta syystä myös eutanasia eläinlääkäriasemalla oli Veikan tapauksessa poissuljettu vaihtoehto.

Jäljelle jäivät kotitallilla ampuminen ja eläinlääkärin tekemä eutanasia lääkkeillä.

Hevosen itsensä kannalta lopetus ampumalla olisi todennäköisesti paras. Jos sen siedättäisi etukäteen ampujaan ja aseeseen, loppu tulisi kirjaimellisesti silmänräpäyksessä ja ilman minkäänlaista stressiä. Paha kyllä hevosta ei voi ampua missä tahansa, sillä isosta eläimestä tulee paljon verta.

Veikan kanssa vaihtoehdoksi jäi siis lopulta tutun eläinlääkärin tekemä eutanasia kotitallilla.

***

Kipujen takia Veikkaa oli viimeisinä aikoina alkanut pelottaa moni asia, joille se ei ennen lotkauttanut korvaansakaan. Sitä ahdisti olla päivällä sisällä tallissa, vaikka kaveri olisi ollut mukana, ja sitä pelotti eläinlääkäri. Lähtökohdat stressittömälle kuolinpäivälle olivat siis melko epätoivoiset.

Aloimme kuitenkin harjoitella jo paria viikkoa etukäteen.

Ensimmäiseksi katsoin tallin toisesta päädystä paikan, johon hevosen saa kiinni mutta johon Veikka ei vielä ollut ehtinyt yhdistää mitään ikävää. Tähän paikkaan rupesimme totuttelemaan vähin erin ja runsain porkkanoin.

Ensin tutkimme paikkaa ulkopuolelta, ja Veikka sai aina palkkion ottaessaan askelen lähemmäs. Sitten nuuhkimme ja tutkimme paikkaa sisältä – ja kas, sieltä sun täältä löytyi yllättäen porkkanaa. Seuraavaksi palkitsin hevosta siitä, että se seisoi rentona paikallaan varsinaisessa tulevassa lopetuspaikassa ja lopulta sain jo laittaa narut molemmin puolin kiinni Veikan ollessa edelleen täysin rento.

Eläinlääkäripelkoa sen sijaan en pystynyt tässä ajassa ratkaisemaan, joten avuksi päätettiin ottaa etukäteen annettava rauhoite. Olin jo aiemmin siedättänyt Veikan lääkeruiskuun, ja kipulääkkeet se tuli vapaaehtoisesti ottamaan vapaana tarhassa. Rauhoite annetaan kuitenkin kielen alle ja vähän erilaisella ruiskulla, joten se vaati omat harjoituksensa.

Nopein ratkaisu löytyi lopulta niin, että ruuttailin tutulla ruiskulla Veikalle melassivettä suuhun ja rupesin vähitellen siirtämään ruiskua lähemmäs oikeaa kohtaa. Lisäksi tein joitakin kosketus- ja paikallaanoloharjoituksia varsinaisella rauhoiteruiskulla, jotta sekin tulisi tutuksi.

***

Näin Veikka tuli luokse vielä viimeisenäkin päivänä - ravaten.
Näin Veikka tuli luokse vielä viimeisenäkin päivänä – ravaten.

Lopulta h-hetkellä kaikki meni paremmin kuin edes uskalsin odottaa. Harjoittelu oli todella kannattanut.

Vielä viimeisenä päivänään Veikka jaksoi tulla minua ja miestäni tarhassa ravaten vastaan. Annoin sille ruiskulla melassivettä, töppäsin myös rauhoiteruiskun melassiin ja vein sen Veikan suuhun. Ruuttaaminen kielen alle sujui kuin opetusvideossa, hevonen koko ajan vapaana.

Jätimme Veikan tarhaan odottamaan rauhoitteen vaikutusta ja menimme eläinlääkäriä vastaan. Hän kertasi vielä, miten kaikki tapahtuu, ja laittoi kaikki tarvikkeensa valmiiksi. Vasta sitten mieheni ja Veikan hoitaja hakivat hevosen tarhasta paikalle.

Ohjasin Veikan sisälle tuttuun paikkaan, ja eläinlääkäristä huolimatta sillä olivat päällimmäisenä mielessä porkkanat ja kivat tehtävät, joita paikassa oli tehty. Se asettui paikalleen vähääkään empimättä.

Annoin melassikauhan Veikan turvan eteen, ja samalla eläinlääkäri tuikkasi nopeasti lisää rauhoittavaa suoneen. Pian melassin latkiminen hidastui ja lopulta loppui. Veikka oli muissa maailmoissa.

Eläinlääkäri kiinnitti kanyylit kaulasuoneen, lisäsi vielä rahoittavaa ja minä talutin Veikan ulos. Se tuli mukana vaappuen ja täydessä pöhnässä, eipä tainnut lepertelyänikään enää kuulla. Pihalla avaralla paikalla eläinlääkäri lisäsi rauhoitetta vielä kerran ja meiltä varmistuksen saatuaan annosteli vauhdilla monta putkiloa eutanasialääkettä suoneen.

Aine on samaa, jota voi pienenä annoksena käyttää nukuttamisessa, ja tavallaan se nukuttaa hevosen kuolemaan. Iso eläin ei kuitenkaan nukahda yhtä helpon näköisesti kuin pieni, sillä hevonen ei ole valmiiksi makuulla. Juuri tämä oli päivän vähemmän kaunis hetki.

Eläinlääkäri kertoi, että osa hevosista käy itse maahan mutta osa sinnittelee viimeiseen asti kaatumista vastaan. Veikka oli jälkimmäistä lajia, ja hetken verran sen kasvoilla oli kauhea epätoivoisen taistelun ilme. Hetki oli kuitenkin hyvin nopeasti ohi, ehkä kymmenessä sekunnissa, ja eläinlääkäri lohdutti, että mistään tietoisesta toiminnasta ei joka tapauksessa ollut enää kyse. Sen jälkeen Veikka rojahti maahan, kierähti kerran ympäri ja kaikki oli ohi.

Menimme Veikan viereen, ja eläinlääkäri varmisti kuoleman tulleen. Mutta ei siinä mitään epäselvää ollut meille muillekaan – Veikka oli kaukana poissa. Itkun läpi huomasin, että kipurypyt sen silmien yläpuolelta olivat oienneet. Enää ei sattunut eikä pelottanut.

***

Vielä oli edessä ruumiin loppusijoitus.

Jos ampuminen on mahdollista, hevosen lihat voi myydä tai lahjoittaa ihmisten tai eläinten ravinnoksi. Tällöin vastaanottaja yleensä järjestää kuljetuksen. Jos omaa maata ja tilaa on, hevosen saa myös haudata.

Veikan tapauksessa nämä vaihtoehdot eivät olleet mahdollisia, joten oli valittava jokin kuljetuspalvelu. Yleisin on niin sanottu raatokiito – palvelu, joka vie ruhon hävitettäväksi. Palvelu toimii kuulemma nykyään nopeasti ja hienotunteisesti.

Minä olin kuitenkin jo pitkään haaveillut hevosen tuhkauksesta. En siksi, että hevoselle sillä olisi enää väliä, vaan kai vain rehellisesti itseni takia. Kuten viisas siskoni sanoi, eivät ihmiset yleensä halua omien ihmisläheistensäkään päätyvän ongelmajätelaitokselle, joten miksei läheisen eläimen loppusijoituskin saisi tuntua tärkeältä.

Hevosten tuhkauksia tekee nykyään ainakin Lemmikkilehto Mäntsälässä, ja heiltä voi tilata myös kuljetuksen. Kuten arvata saattaa, touhu maksaa omaisuuksia, ja ilman rakkaita ihmisläheisiäni Veikankin tuhkaus olisi jäänyt haaveeksi. He keräsivät kolehdin ja järjestivät minulle unohtumattoman syntymäpäivälahjan.

Kun tuhkausfirman järjestämä kuljetus saapui, en halunnut olla itse katsomassa. Mieheni kertoman perusteella olisin kuitenkin hyvin voinut olla. Uskomattoman empaattinen ja taitava kuorma-autonkuljettaja huolehti, ettei Veikan pää kolahtele rumasti ja vielä silitti elotonta hevosta saatteeksi viimeiselle matkalle.

Tätä kirjoittaessa odotan, että tuhkat saapuvat Matkahuollolla. Käymme mieheni ja Veikan hoitajan kanssa sirottelemassa ne jonnekin, missä Veikka pääsee osaksi luonnon kiertokulkua ja saa aina kirmata vapaana.

***

Kavioliitto on sellainen suhde, jota ulkopuolinen ei voi ymmärtää. Kun se päättyy, ihminen on ”vain yksinäinen cowboyparka kaukana kotoa”, kuten Lucky Luken hevonen Jolly Jumper hevosetonta ihmistä kuvailee.

Ei suru lähde pois, vaikka viimeinen päivä olisi kuinka onnistunut, mutta kyllä kaunis loppu monella tavalla lohduttaa. Siihen kannattaa satsata.

Kaikkea kummaa sitä koettiin yhdessä.
Kaikkea kummaa sitä koettiin yhdessä.