Tokihan Onnelan eläinten asiakkaiden ja seuraajien täytyy tuntea Onnelan eläinten Viralliset Eläimet. Niinpä esittelen nyt Saaran, Vepan ja Wernerin. Samalla tulee kerrottua kolme esimerkkiä siitä, miten koulutuksella voi tehdä sekä omasta että eläinystäviensä elämästä helpompaa.
Kissasiskokset Saara ja Veera tulivat meille kuusivuotiaina Kissojen katastrofiyhdistyksen kautta niiden entisen omistajan kuoltua yliannostukseen. Kaikesta näki, että vaikka fyysiset olosuhteet olivat niiden nuoruudessa olleet mitä sattuu, niitä oli aina kohdeltu kauniisti. Molemmat olivat pikkuisia ja laihoja, mutta ihmisistä ne pitivät.
Kissojen luonteiden erot tulivat nopeasti esiin. Veera osoittautui rohkeaksi tutkijaksi, joka ei pelkää eikä ujostele. Se asettui saman tien taloksi ja tutki siekailematta kaapit, hyllyt ja laatikot. Se kiipeili ovenkarmeja pitkin, teki hullunrohkeita hyppyjä kaappien päälle ja tunki itsensä kummallisiin koloihin. Jos ihminen ei älynnyt vastata Veeran sylipyyntöihin ajoissa, se otti ja kiipesi syliin lahjetta pitkin. Sievä Veera-nimi alkoi jäädä käytössä vähemmälle, ja rempseästä katistamme tuli Vepa.
Ei ollut yllätys, että Vepa osoittautui myös innokkaaksi temppukissaksi. Mitä ikinä keksin sille opettaa, se on aina tohkeissaan mukana. Vepan ohjelmistoon kuuluu monenlaisia hyödyttömiä mutta hauskoja temppuja tassun antamisesta estehyppyyn, ja lisää kertyy koko ajan. Niin ikään hyödylliset tehtävät, kuten kuljetuskoppiin hyppääminen, sujuvat siltä leikiten. Harjoitukset ovat hauskaa yhteistä aikaa meille molemmille ja pitävät aktiivisen kissan tyytyväisenä.
Mutta ei Vepankaan elämä ongelmatonta ole ollut. Tai tarkemmin sanottuna meidän elämämme sen kanssa. Vepan mielestä soveliaita pissapaikkoja ovat nimittäin monet muutkin kuin kissanhiekkalaatikko. Kun pissaongelmat alkoivat, kuskasimme Vepan ensimmäiseksi eläinlääkäriin. Kävi ilmi, että sitä vaivaa sama kuin lukemattomia muitakin sisäkissoja: se kuivuu. Teolliset kissanruoat sisältävät nestettä paljon vähemmän kuin kissan luonnollinen ruoka eli hiiret, ja harva kissa juo tarpeeksi paikatakseen vajetta. Kun nestettä on liian vähän, kissan virtsa väkevöityy ja tekee pissaamisesta kivuliasta. Kissa itse ei kuitenkaan syytä ymmärrä vaan yhdistää kivun muihin asioihin, esimerkiksi hiekkalaatikkoon. Huonoina aikoina se alkaa siis mielellään etsiä sopivia pissapaikkoja muualta. Ja kun muualta löytyy sopivia, kenties jopa parempia kuin laatikko oli alun perinkään, tietysti kissa käyttää tilaisuutta hyödykseen toistekin.
Vepan kanssa ongelman ratkaiseminen aloitettiin tietysti ruoasta. Kuivamuona jätettiin pelkäksi hätävaraksi ja nesteensaantia pyrittiin lisäämään muillakin keinoilla. Sen jälkeen tutkimme wc-palveluidemme tilan: ovatko ne niin houkuttelevat kuin mahdollista? Kissoille luonnollinen pissapaikka on avara ja puhdas, ei sellainen ahdas haiseva koppi, jollaisia me ihmiset joskus yritämme tyrkyttää. Vaihdoimme kuivikkeet puupuruun, valitsimme toiseksi laatikoksi mahdollisimman suuren ja laakean, mietimme laatikoiden sijoittelun uudestaan ja ryhdyimme siivoamaan laatikoita vähintään kahdesti päivässä. Lopuksi eliminoimme vielä ylimääräiset houkutteet eli siivosimme lattioilta tarkemmin vaatekasat ja teimme sohvista ja sängyistä kissoille mahdollisimman selvästi hellittely- ja nukkumapaikkoja. Kaikki tämä toimi, ja nykyään Vepan pissaongelmat ovat hyvin harvinaisia vahinkoja.
Vepan loputtoman rohkeuden vastapainoksi toinen kissamme Saara oli alkuun varsinainen arkajalka. Meidät omat ihmiset se kelpuutti heti, mutta vieraat se luokitteli yhdellä vilkaisulla joko kavereiksi tai kissanmurhaajiksi. Jälkimmäisessä tapauksessa se katosi sängyn alle ja pysyi siellä vieraiden lähtöön saakka. Lisäksi se pelkäsi imuria, lakaisuharjaa, syliin nostamista ja ylipäätään kaikkea uutta.
Pahin kaikista oli kuitenkin kuljetuskoppi. Koska suutarin lapsilla ei ole kenkiä, minäkin tungin Saaraa alkuun koppiin väkisin, ja kuten yleensäkin, se tietysti vain pahensi pelkoa. Lopulta olimme pisteessä, jossa Saara pakeni sängyn alle jo siinä vaiheessa, kun ihminen kosketti kopin säilytyspaikan ovenkahvaa. No, rautalangasta vääntämällä Saara sai minut ymmärtämään, että omankin kissan koppikammo pitää kouluttaa pois, ja niin ryhdyin hommiin. Normaalisti suosittelen asiakkaitani tuomaan kopin ensin muutamaksi päiväksi jonnekin nurkkaan oleilemaan, mutta koska Saara ei pystynyt olemaan lainkaan kopin kanssa samassa huoneessa tai edes kerroksessa, sen kanssa oli aloitettava kauempaa. Toin siis ensin näkösälle pelkästään kopin oviritilän. Kun se ei enää aiheuttanut järkytystä, kasasin paikalle yksi kerrallaan kopin muutkin osat. Vähitellen Saara siedättyi niin pitkälle, että se ei pelästynyt kopin liikuttelua ja pystyi syömään herkkunaksuja sen vieressä ja lopulta nappaamaan pari herkkua kopin sisältäkin. Tässä kohtaa kuitenkin mokasimme, tai jouduimme mokaamaan. Tuli tilanne, että Saaraa oli pakko kuljettaa, vaikka se ei ollut vielä siihen valmis. Osa koppikammosta palasi ja jouduin palaamaan hieman taaksepäin. Jatkoin naksujen syöttämistä kopin lähellä, sitten kopin suuaukolla ja kopin sisällä. Kun se onnistui, opetin Saaran vielä odottamaan naksujaan kopin sisällä sen aikaa, että luukku suljetaan ja avataan. Nyt se pystyy oleskelemaan kopissa rentona, ja ongelma on viimein poissa. Myös muut Saaran elämän huolenaiheet ovat yksi toisensa jälkeen poistuneet joko turvallisten olojen ansiosta itsekseen tai tietoisesti siedättämällä.
Tarinan opetus kuuluu: aloita koppikoulutus jo ennen kuin olet katastrofitilanteessa.
Ja sitten vielä Werneri, rakas ”pikku” heppani. Tutustuin Veikkaan muutama vuosi sitten, kun aloin lapsuuden ei-niin-menestyksekkään ratsastuskoulukauden ja muutaman maastohömpöttelyvuoden jälkeen käydä uudestaan ratsastustunneilla. Viisaat ratsastuksenopettajat näkivät, millainen hevonen minulle sopii, ja niinpä sain piakkoin vakioratsukseni ison mutta herkän Wernerin. Ihastuin siihen ensitapaamisella. Minusta se oli ja on täydellinen hevonen. Rohkea ja järkevä mutta silti (kypsästä iästään huolimatta) hassu ja leikkisä. Seurallinen, reipas ja paljon minua taitavampi esteillä. Tuskinpa kukaan kauheasti yllättyi, kun Veikasta tänä vuonna tuli lopulta minun oma hevoseni.
Yksi pulma minulla ja Veikalla on kuitenkin ollut, ja se tuli vastaan heti kättelyssä. Veikan käsitys talutuksesta oli huomattavan erilainen kuin minun. Sanalla sanoen se talutti minua, ja minä roikuin narun jatkona, jos pysyin vauhdissa. Koko talutustapahtuma oli stressaava ja kiihdyttävä meistä molemmista. Ei hyvä. Onneksi omistaja antoi minun kouluttaa Veikkaa alusta asti kuin omaani, ja niin aloitimme seuraamisharjoitukset. Otin avuksi naksuttimen, porkkananpalat ja kosketuskepin, ja pääsin niillä kertomaan täsmällisesti, missä ja miten toivon Veikan kävelevän. Samalla pääsin muokkaamaan mielikuvaa ihmisen kanssa kävelemisestä: stressaavan taistelun sijaan siitä tulikin kivaa. Veikka sai juonenpäästä kiinni muutamalla harjoituskerralla, eikä siitä ollut pitkä matka seuraamiseen myös ilman narua. Nykyään talutuslenkit tallin ympäristössä ja pellolla ovat meidän molempien lempipuuhia.
Sittemmin Veikasta on tullut minulle ystävän lisäksi myös korvaamaton työkaveri. Kun suunnittelen uusia koulutuskuvioita asiakkaideni hevosten avuksi, saa Veikka monesti esitestata ideani. Joskus ideat ovat valmiiksi hyviä, joskus eivät, mutta aina Veikka on innolla mukana. Alla oleva video on vuoden 2014 seuraamisharjoituksista (ja tietysti mukana on vähän hassutteluakin). Noista ajoista on aikaa ja paljon uutta on opittu, mutta kerrankin en katso vanhaa videota nolona. Kilometrin päähän näkee, että nuo tyypit ovat päättäneet luottaa toisiinsa.