Julkaistu Jätä kommentti

Vaihtoehtoja on aina – myös esteillä

Katselin netistä videoita maailmankuulun esteratsastusvalmentajan George Morrisin valmennuksista. Ei olisi kannattanut. Yhdellä videoista Morris kouluttaa ratsukoita ylittämään vesimattoestettä, joka monesti on hevosista pelottava. Morrisin menetelmä menee näin:

Estettä lähestytään ravissa, ja muutamaa metriä ennen siirrytään käyntiin. Kun hevonen pysähtyy esteen eteen (koska se ei tietenkään halua hypätä estettä käynnissä), seistään hetki paikallaan, pyydetään hevosta eteen ja lyödään samalla raipalla. Hevonen ei pääse eteenpäin (koska se este on siinä edelleen), joten käännetään säikähtänyt eläin voltille ja lähestytään uudelleen. Tällä kertaa lähestytään laukassa ja lyödään hevosta juuri ennen hyppyä. Samaa toistetaan monta kertaa: ensin tarkoituksellinen pysähtyminen lyönnin kera, sitten hyppy lyönnin kera.

Videon jälkeen olin pöllämystynyt. Epäilemättä Morris osaa kouluttaa menestyviä ratsukoita, mutta ihanko totta tällaisilla keinoilla? Menemättä edes koulutustavan eettiseen ja eläinsuojelulliseen puoleen, minusta touhu vaikuttaa yksinkertaisesti typerältä. Ensin hevosta pyydetään hidastamaan esteen eteen, ja kun se tekee niin, sitä rangaistaan. Sitten pyydetään hevosta lähestymään reippaasti, ja kun se tekee niin, taas rangaistaan. Samalla tietynlaiseen esteeseen liitetään hevoselle järjestelmällisesti mielikuvaa kivusta. Anteeksi, mutta mitä ihmettä?

Videolla joka ratsukko kyllä hyppää esteen, joten jos se oli ainoa tavoite, ehkä harjoitus toimi. Lisämausteena kaikki hevoset kuitenkin käyvät todella hermostuneiksi ja alkavat panikoida jo kauan ennen estettä. Yhdellekään ei taatusti jää mielikuvaa, että esteiden hyppääminen olisi kivaa, eivätkä siltä näytä ratsastajatkaan. Jokaisen päässä vesimatto on tehtävän jälkeen erittäin erityinen asia, eikä varmasti hyvällä tavalla.

***

Kiellot esteillä eivät toki ole kaikista yksinkertaisin koulutuskysymys. Jos ratsastaja ei reagoi kieltoon muuten kuin kääntämällä hevosen esteeltä pois, hevonen saa kiellosta ikään kuin palkkion. Hankala tilanne ratkesi, ja avutkin ratsastaja todennäköisesti myötäsi pois heilahtaessaan eteenpäin. Estehevonen ei voi menestyä, jos se oppii kieltämisen toimivimmaksi ratkaisuksi. Kiellot voivat olla ratsastajalle vaarallisiakin. Jotain muuta pitäisi siis tehdä, mutta mitä?

Onneksi George Morrisin menetelmä ei ole ainoa vaihtoehto. Hevoskouluttajat, valmentajat ja huippuratsastajat ympäri maailmaa lähestyvät kielto-ongelmaa monilla muillakin keinoilla, myös sellaisilla, joissa ei ole eettisiä ja eläinsuojelullisia ongelmia. Kokoan niistä tähän muutaman.

Ongelman syiden selvittäminen. Hevoset ovat säikkyjä otuksia, mutta ei niidenkään kuulu pelätä koko ajan kaikkea. Jos hevosella on jatkuvasti esteradalla jokin vinossa ja joka toinen este hirvittää, selvästi hyppääminen on hevoselle syystä tai toisesta ahdistavaa. Syy voi olla kipu – esimerkiksi vatsahaava voi vihlaista ilkeästi mahanesteiden loiskahdellessa hypyissä – tai koko touhu on voitu alun perin oppia väärässä mielentilassa. Myös epäsopivat varusteet tai huono ratsastus voivat aiheuttaa kieltoja. Jos hevosella on esimerkiksi tapana kiihdyttää esteen jälkeen eikä ratsastaja keksi muita keinoja kuin kiskoa ohjista, hyppäämisestä tulee nopeasti inhottavaa. Kuka nyt tahtoisi mennä esteiden yli, jos ”kiitoksena” on aina kiskaisu suusta.

Ongelmien syiden selvittäminen on siinä mielessä tärkein lähestymistapa, että ilman sitä muut ovat helposti pelkkää tekohengitystä.

Siedättäminen. Jos hevonen pelkää juuri tietynlaisia esteitä, sen voi siedättää niihin. Kun hevonen pääsee totuttelemaan pelottavaan asiaan vähitellen ja omassa tahdissaan, pelko poistuu. Tässä videossa esteratsastaja Luca Moneta siedättää hevosta vesimattoon.

Palkitseminen. Me kehnotkin esteratsastajat osaamme yleensä palkita hevosta hyppäämisestä myötäämällä ohjista kunnolla hypyn aikana ja pitämällä tauon hyvän radan jälkeen. Palkitsemista voi kuitenkin monella tavalla tehostaa lisää. Taitavien ratsastajien näkee usein antavan treeneissä pitkät ohjat ja pitävän tauon minkä tahansa vähän vaikeamman hypyn jälkeen. Kun tauon ajoittaa heti hypyn perään, hevonen saa selvän viestin, että vaikeankin hypyn yrittäminen kannattaa. Kehut ja rapsutus tehostavat viestiä entisestään.

Myös herkkupalkintoja voi käyttää ja käytetään estehevosten koulutuksessa. Edellä mainittu Luca Moneta sulatti kansainvälisen yleisön sydämet vuonna 2013 palkitsemalla hevostaan huikeista korkeushypyistä porkkanalla. Tuloksena oli unohtumaton puissance-voitto. Palkitseminen eli positiivinen vahvistaminen kuuluu Monetan vakiomenetelmiin arkitreenissäkin. Esteratsastaja Beezie Madden puolestaan ratkaisi naksutinkoulutuksen avulla esimerkiksi Judgement-hevosensa vesipelon.

Tutkimiskäytöksen salliminen ja vahvistaminen. Hevoskouluttaja, valmentaja ja professori Angelo Telatin lähestyy pelottavien esteiden ongelmaa hevosten luonnollisen tutkimiskäytöksen avulla. Hevosille on luontevaa selvittää uusien asioiden vaarallisuusaste lähestymällä varovasti ja nuuhkimalla. Telatin rohkaisee hevosia tähän myös esteiden kanssa ja opettaa ne vähitellen suoriutumaan ”tutkimuksesta” yhä nopeammin. Lopulta uudennäköisen esteen kohdalla hevoselle riittää, että se pääsee lähestyessään nostamaan päänsä ja näkemään esteen kunnolla.

Kyseessä ei ole sinällään mikään ihmeellinen juttu. Arvostamani valmentaja, jonka tunneilla olen käynyt, kehottaa hänkin usein antamaan hevosen nuuhkia. Telatinilla on tavan tehosta kuitenkin myös tutkimusnäyttöä. Vuonna 2011 hän kokosi ryhmänsä kanssa 50 hevosen joukon, josta 43:lla oli ollut estekielto-ongelmia. Hevosille aloitettiin koulutus, jossa niitä ei pakotettu kohti esteitä vaan rohkaistiin niitä tutkimiskäytökseen. Viimeistään kuuden kuukauden päästä hevoset osallistuivat estekisoihin ja niiden suoritus arvioitiin. Tulokset olivat melko vakuuttavia. Nuorten hevosten ryhmästä kaikki yhtä lukuun ottamatta suorittivat kisaradan ilman ainuttakaan kieltoa. Vanhojen hevosten käytös ei muuttunut aivan yhtä paljon, mutta niistäkin lähes kaikilla kiellot olivat vähentyneet merkittävästi. Telatinista ja tutkimuksesta on lisää täällä .

***

Keinoja siis riittää. Hevosen hakkaaminen ei ole pakollista, ei edes esteratsastuksessa.

Vesieste - sehän on pelkästään ihana!
Vesieste – sehän on pelkästään ihana!
Julkaistu Jätä kommentti

Pelko ei lopu pelkäämällä

Kuvittele, että pelkäät hämähäkkejä. Jostain syystä, jota sinulle ei kerrota, joukko ihmisiä päättää tunkea sinut hämähäkkejä kuhisevaan suljettuun koppiin. Otukset ovat myrkyttömiä, mutta sinä et tiedä sitä.

Yrität rimpuilla pakoon. Riuhdot ja huudat apua, vapiset ja meinaat oksentaa pelosta. Ihmiset eivät välitä vaan sullovat sinua sisälle kepeillä lyöden. Lopulta lannistut ja luovutat ja seisot hämähäkkien keskellä aivot sumeina kauhusta. Yrität olla liikkumatta, kun kahdeksanjalkaisia otuksia kipittää niskassasi.

Kun pääset ulos, pelkäätkö hämähäkkejä vähemmän?

Koppioperaatioon osallistuneet ihmiset ehkä ajattelevat, että pelko on karissut. Hei, sinähän olet kokenut tämän jo, he sanovat, kun alkavat toistaa hanketta.

Todennäköisesti on kuitenkin käynyt päinvastoin: pelkäät hämähäkkejä entistä enemmän ja lisäksi pelkäät nyt myös suljettuja paikkoja, keppejä ja uhkaavasti käyttäytyviä ihmisiä.

***

Pahoittelen puistattavaa esimerkkiä, mutta yritän sanoa sen avulla jotain tärkeää pelosta: pelko ei lopu pelkäämällä. Se, että ihmistä tai eläintä altistetaan uudestaan ja uudestaan pelottavalle asialle, ei vie pelkoa pois.

Erityisen huonosti pelko kaikkoaa, jos sitä yritetään poistaa pakolla. Silloin on päinvastoin erittäin todennäköistä, että pelko pahenee ja saa uusia muotoja. Omaehtoinenkaan pelkojen kohtaaminen ei välttämättä auta, jos tahti on liian nopea.

Tästä käyvät esimerkiksi – vähemmän ällöttäväksi, lupaan – vaikkapa ratsastuskisat.

Koska ensimmäiset kisat jännittävät kovasti, jännitys tulee heti kättelyssä opittua osaksi kisaamista. Seuraavatkin jännittävät, joten opittu mielentila vahvistuu. Kolmansien ei ehkä enää tarvitsisi jännittää eikä varsinkaan sadansien, mutta ihme juttu, jostain syystä joka kerta ennen kisoja jännittää. Vaikka estekorkeus on 30 senttiä ja kaikki hevosesta alkaen tuttua, jännitys iskee kuin taivaalta tipahtaen.

Kyseessä on ehdollistuminen – paljon haitattomampi kuin hämähäkkikokemuksessa mutta sama ilmiö yhtä kaikki.

***

Meidän kaikkien olentojen pelkoehdollistumat toimivat samalla tavalla, olimme sitten ihmisiä, hevosia tai kissoja.

Jos olemme oppineet jonkin asian pelottavaksi, se pelottaa, oli järkeä tai ei. Jos meitä pakotetaan kokemaan pelkoa lisää, pelko vahvistuu. Saatamme kyllä pakon edessä lannistua ja lakata näyttämästä pelon merkkejä, mutta sisällä myllertää yhtä kovaa.

Pelkoehdollistuminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että jälki aivoissa olisi automaattisesti muuttumaton. Myös pelkoehdollistumia voi purkaa, kunhan sen tekee oikealla tavalla.

Toistot eivät auta, jos pelko on tarpeeksi kova. Vielä vähemmän auttaa pakko. Sen sijaan toistot, joita tehdään pelkoa huomattavasti alemmalla tasolla asteittain vaatimustasoa nostaen, voivat auttaa. Sitä kutsutaan siedättämiseksi.

Entisestään touhu tehostuu, kun pelon kohteeseen aletaan yhdistää jotain miellyttävää. Sitä taas kutsutaan vastaehdollistamiseksi.

Ihmisillä pahoja pelkoja hoidetaan esimerkiksi niin, että potilas katsoo pelonaiheestaan kuvia ja tekee siihen liittyviä mielikuvaharjoituksia. Asteittain edetään kohti pelonaiheuttajan kohtaamista, koko ajan potilaalle siedettävältä tuntuvalla tasolla.

Arkisemmissa tapauksissa saatamme saada vaikkapa kisajännityksen aisoihin niin, että yhdistämme normaaliin ratsastukseen kisoihin liittyviä elementtejä. Näin saamme yhdistettyä kisamielikuviin rentoa mielentilaa ja helppojen harjoitusten tuomia onnistumisen tunteita.

Hevosilla siedättäminen ja vastaehdollistaminen voivat tarkoittaa vaikkapa harjoitusta, jossa klipperi surisee ensin kaukana, sitten vähitellen lähempänä ja ääneen yhdistetään jotain hevoselle mieluisaa, kuten porkkanaa. Kissa taas voi saada herkkuja vähitellen lähempänä ja lähempänä kuljetuskoppia.

***

Kun siedättämisen tekee oikein eli aloittaen tarpeeksi kaukaa ja edeten koko ajan pelkorajan alapuolella, se on uskomattoman nopeaa.

Jos yhteen asiaan liittyy monta eri pelkoa tai trauma taustalla on paha, aikaa voi toki upota, mutta hyvin usein vuosia vaivannut pelko voidaan hoitaa kissalta tai hevoselta pois tunnissa tai parissa. Enkä liioittele nyt yhtään. Toistan: tunnissa tai parissa.

Sen sijaan pakottamalla ja pelolle väkisin altistamalla pelko yleensä vain pahenee. Lievissä tapauksissa pakkoaltistaminen voi vähitellen auttaa, mutta silloinkin pelon haihtuminen ottaa tuskaisen paljon aikaa ja pelko on herkässä palautumaan takaisin pienimmästäkin takaiskusta.

Pelon psykologiaa on hyvä miettiä, kun kissa pelkää matkustamista aina vain tai hevonen kieltää samoille erikoisesteille vuosienkin treenin jälkeen. Pelko ei lopu pelkäämällä etkä sinäkään kuntoudu hämähäkkikopissa.

 

Julkaistu Jätä kommentti

Saara, Vepa ja Werneri – kolme tarinaa koulutuksesta


Tokihan Onnelan eläinten asiakkaiden ja seuraajien täytyy tuntea Onnelan eläinten Viralliset Eläimet. Niinpä esittelen nyt Saaran, Vepan ja Wernerin. Samalla tulee kerrottua kolme esimerkkiä siitä, miten koulutuksella voi tehdä sekä omasta että eläinystäviensä elämästä helpompaa.

Kissasiskokset Saara ja Veera tulivat meille kuusivuotiaina Kissojen katastrofiyhdistyksen kautta niiden entisen omistajan kuoltua yliannostukseen. Kaikesta näki, että vaikka fyysiset olosuhteet olivat niiden nuoruudessa olleet mitä sattuu, niitä oli aina kohdeltu kauniisti. Molemmat olivat pikkuisia ja laihoja, mutta ihmisistä ne pitivät.

Kissojen luonteiden erot tulivat nopeasti esiin. Veera osoittautui rohkeaksi tutkijaksi, joka ei pelkää eikä ujostele. Se asettui saman tien taloksi ja tutki siekailematta kaapit, hyllyt ja laatikot. Se kiipeili ovenkarmeja pitkin, teki hullunrohkeita hyppyjä kaappien päälle ja tunki itsensä kummallisiin koloihin. Jos ihminen ei älynnyt vastata Veeran sylipyyntöihin ajoissa, se otti ja kiipesi syliin lahjetta pitkin. Sievä Veera-nimi alkoi jäädä käytössä vähemmälle, ja rempseästä katistamme tuli Vepa.

Kissa hyppää esteen.
Vepa maastoesteillä.

Ei ollut yllätys, että Vepa osoittautui myös innokkaaksi temppukissaksi. Mitä ikinä keksin sille opettaa, se on aina tohkeissaan mukana. Vepan ohjelmistoon kuuluu monenlaisia hyödyttömiä mutta hauskoja temppuja tassun antamisesta estehyppyyn, ja lisää kertyy koko ajan. Niin ikään hyödylliset tehtävät, kuten kuljetuskoppiin hyppääminen, sujuvat siltä leikiten. Harjoitukset ovat hauskaa yhteistä aikaa meille molemmille ja pitävät aktiivisen kissan tyytyväisenä.

Mutta ei Vepankaan elämä ongelmatonta ole ollut. Tai tarkemmin sanottuna meidän elämämme sen kanssa. Vepan mielestä soveliaita pissapaikkoja ovat nimittäin monet muutkin kuin kissanhiekkalaatikko. Kun pissaongelmat alkoivat, kuskasimme Vepan ensimmäiseksi eläinlääkäriin. Kävi ilmi, että sitä vaivaa sama kuin lukemattomia muitakin sisäkissoja: se kuivuu. Teolliset kissanruoat sisältävät nestettä paljon vähemmän kuin kissan luonnollinen ruoka eli hiiret, ja harva kissa juo tarpeeksi paikatakseen vajetta. Kun nestettä on liian vähän, kissan virtsa väkevöityy ja tekee pissaamisesta kivuliasta. Kissa itse ei kuitenkaan syytä ymmärrä vaan yhdistää kivun muihin asioihin, esimerkiksi hiekkalaatikkoon. Huonoina aikoina se alkaa siis mielellään etsiä sopivia pissapaikkoja muualta. Ja kun muualta löytyy sopivia, kenties jopa parempia kuin laatikko oli alun perinkään, tietysti kissa käyttää tilaisuutta hyödykseen toistekin.

Vepan kanssa ongelman ratkaiseminen aloitettiin tietysti ruoasta. Kuivamuona jätettiin pelkäksi hätävaraksi ja nesteensaantia pyrittiin lisäämään muillakin keinoilla. Sen jälkeen tutkimme wc-palveluidemme tilan: ovatko ne niin houkuttelevat kuin mahdollista? Kissoille luonnollinen pissapaikka on avara ja puhdas, ei sellainen ahdas haiseva koppi, jollaisia me ihmiset joskus yritämme tyrkyttää. Vaihdoimme kuivikkeet puupuruun, valitsimme toiseksi laatikoksi mahdollisimman suuren ja laakean, mietimme laatikoiden sijoittelun uudestaan ja ryhdyimme siivoamaan laatikoita vähintään kahdesti päivässä. Lopuksi eliminoimme vielä ylimääräiset houkutteet eli siivosimme lattioilta tarkemmin vaatekasat ja teimme sohvista ja sängyistä kissoille mahdollisimman selvästi hellittely- ja nukkumapaikkoja. Kaikki tämä toimi, ja nykyään Vepan pissaongelmat ovat hyvin harvinaisia vahinkoja.

Vepan loputtoman rohkeuden vastapainoksi toinen kissamme Saara oli alkuun varsinainen arkajalka. Meidät omat ihmiset se kelpuutti heti, mutta vieraat se luokitteli yhdellä vilkaisulla joko kavereiksi tai kissanmurhaajiksi. Jälkimmäisessä tapauksessa se katosi sängyn alle ja pysyi siellä vieraiden lähtöön saakka. Lisäksi se pelkäsi imuria, lakaisuharjaa, syliin nostamista ja ylipäätään kaikkea uutta.

Pelokas kissa.
Aluksi Saara pelkäsi kaikkea.

Pahin kaikista oli kuitenkin kuljetuskoppi. Koska suutarin lapsilla ei ole kenkiä, minäkin tungin Saaraa alkuun koppiin väkisin, ja kuten yleensäkin, se tietysti vain pahensi pelkoa. Lopulta olimme pisteessä, jossa Saara pakeni sängyn alle jo siinä vaiheessa, kun ihminen kosketti kopin säilytyspaikan ovenkahvaa. No, rautalangasta vääntämällä Saara sai minut ymmärtämään, että omankin kissan koppikammo pitää kouluttaa pois, ja niin ryhdyin hommiin. Normaalisti suosittelen asiakkaitani tuomaan kopin ensin muutamaksi päiväksi jonnekin nurkkaan oleilemaan, mutta koska Saara ei pystynyt olemaan lainkaan kopin kanssa samassa huoneessa tai edes kerroksessa, sen kanssa oli aloitettava kauempaa. Toin siis ensin näkösälle pelkästään kopin oviritilän. Kun se ei enää aiheuttanut järkytystä, kasasin paikalle yksi kerrallaan kopin muutkin osat. Vähitellen Saara siedättyi niin pitkälle, että se ei pelästynyt kopin liikuttelua ja pystyi syömään herkkunaksuja sen vieressä ja lopulta nappaamaan pari herkkua kopin sisältäkin. Tässä kohtaa kuitenkin mokasimme, tai jouduimme mokaamaan. Tuli tilanne, että Saaraa oli pakko kuljettaa, vaikka se ei ollut vielä siihen valmis. Osa koppikammosta palasi ja jouduin palaamaan hieman taaksepäin. Jatkoin naksujen syöttämistä kopin lähellä, sitten kopin suuaukolla ja kopin sisällä. Kun se onnistui, opetin Saaran vielä odottamaan naksujaan kopin sisällä sen aikaa, että luukku suljetaan ja avataan. Nyt se pystyy oleskelemaan kopissa rentona, ja ongelma on viimein poissa. Myös muut Saaran elämän huolenaiheet ovat yksi toisensa jälkeen poistuneet joko turvallisten olojen ansiosta itsekseen tai tietoisesti siedättämällä.

Tarinan opetus kuuluu: aloita koppikoulutus jo ennen kuin olet katastrofitilanteessa.

Ja sitten vielä Werneri, rakas ”pikku” heppani. Tutustuin Veikkaan muutama vuosi sitten, kun aloin lapsuuden ei-niin-menestyksekkään ratsastuskoulukauden ja muutaman maastohömpöttelyvuoden jälkeen käydä uudestaan ratsastustunneilla. Viisaat ratsastuksenopettajat näkivät, millainen hevonen minulle sopii, ja niinpä sain piakkoin vakioratsukseni ison mutta herkän Wernerin. Ihastuin siihen ensitapaamisella. Minusta se oli ja on täydellinen hevonen. Rohkea ja järkevä mutta silti (kypsästä iästään huolimatta) hassu ja leikkisä. Seurallinen, reipas ja paljon minua taitavampi esteillä. Tuskinpa kukaan kauheasti yllättyi, kun Veikasta tänä vuonna tuli lopulta minun oma hevoseni.

Yksi pulma minulla ja Veikalla on kuitenkin ollut, ja se tuli vastaan heti kättelyssä. Veikan käsitys talutuksesta oli huomattavan erilainen kuin minun. Sanalla sanoen se talutti minua, ja minä roikuin narun jatkona, jos pysyin vauhdissa. Koko talutustapahtuma oli stressaava ja kiihdyttävä meistä molemmista. Ei hyvä. Onneksi omistaja antoi minun kouluttaa Veikkaa alusta asti kuin omaani, ja niin aloitimme seuraamisharjoitukset. Otin avuksi naksuttimen, porkkananpalat ja kosketuskepin, ja pääsin niillä kertomaan täsmällisesti, missä ja miten toivon Veikan kävelevän. Samalla pääsin muokkaamaan mielikuvaa ihmisen kanssa kävelemisestä: stressaavan taistelun sijaan siitä tulikin kivaa. Veikka sai juonenpäästä kiinni muutamalla harjoituskerralla, eikä siitä ollut pitkä matka seuraamiseen myös ilman narua. Nykyään talutuslenkit tallin ympäristössä ja pellolla ovat meidän molempien lempipuuhia.

Sittemmin Veikasta on tullut minulle ystävän lisäksi myös korvaamaton työkaveri. Kun suunnittelen uusia koulutuskuvioita asiakkaideni hevosten avuksi, saa Veikka monesti esitestata ideani. Joskus ideat ovat valmiiksi hyviä, joskus eivät, mutta aina Veikka on innolla mukana. Alla oleva video on vuoden 2014 seuraamisharjoituksista (ja tietysti mukana on vähän hassutteluakin). Noista ajoista on aikaa ja paljon uutta on opittu, mutta kerrankin en katso vanhaa videota nolona. Kilometrin päähän  näkee, että nuo tyypit ovat päättäneet luottaa toisiinsa.

 

Julkaistu Jätä kommentti

Johtajuus ja muita kuumia sanavalintoja

Joskus ennen vanhaan pelkistä sanavalinnoista pystyi kuulemma päättelemään, mihin yhteiskuntaluokkaan ihminen kuului. Poissa ovat ne ajat, mutta paha kyllä välillä tuntuu, että hevosharrastuksissa ihmiset luokitellaan edelleen eri kuppikuntiin sen perusteella, käyttävätkö he vai eivätkö käytä tiettyjä sanoja.

Se on rasittavaa. Eiväthän kuppikuntarajat oikeassa elämässä ole ollenkaan niin jyrkkiä kuin nettipalstoilla ja erottelusta pitävien ihmisten päissä.

Esimerkiksi perinteisten lajien parissa on monia piinkovia huippuratsastajia, joiden hevosten päiväohjelmaan kuuluu sellaisia eläinystävällisiä ratkaisuja kuin naksutinkoulutusta ja laumassa laiduntamista. Ovatko nämä maailmanluokan kilparatsastajat siis kukkahattutätejä?

Olen alkanut miettiä, voisiko kiistanalaisia hevosmaailman sanoja koettaa määritellä uudelleen niin, että ne eivät jakaisi ihmisiä leireihin vaan auttaisivat ymmärtämään. Kokeillaan.

***

Johtajuus. Tuskin mikään muu sana herättää hevosharrastajissa yhtä paljon eripuraa kuin johtajuus.

Toisten mielestä on selvää, että ihmisen ja hevosen suhde perustuu ihmisen johtajuuteen. Toiset eivät voisi kuvitellakaan käyttävänsä sanaa, koska tutkimus ei anna sille tukea.

Nykyinen tutkimus hevoslaumoista päinvastoin kertoo, että alemmuus- ja ylemmyyssuhteet hevosten välillä ovat hyvin monimuotoisia ja joustavia ja enimmän aikaa hevoset tekevät parhaansa voidakseen olla keskenään rauhassa kavereita. ”Pomottelua” eli toisen yksilön tekemisten vahtaamista ja jatkuvaa komentelua esiintyy vasta sitten, kun lauman luonnollinen tila on rikottu, esimerkiksi liian pieniin tiloihin tungettuna.

Ratsukko hyppää esteen.
Minä ja Werneri ”töissä”.

Johtajuus-termiä karsastavat liittävät siihen usein mielessään juuri tällaisen pomottelun. Ajatellaan, että hevosta kyykytetään ja pelotellaan, ja kun se ei osaa pyydettyä tehtävää tai yrittää kertoa olevansa kipeä, vedotaan johtajuusongelmiin.

Mutta voisiko johtajuus toimia terminä toisinkin? Okei, lajien välistä johtajuutta ei tieteen näkökulmasta ole olemassa, mutta voisiko johtajuus olla kelpo mielikuva, jos sitä vähän päivittäisi?

Minusta voisi. Ihmisen johtajuus suhteessa hevoseen voitaisiin ajatella rehellisesti ihmisten kulttuurin kautta, ei hevosten, ja vieläpä pohjoismaisen työkulttuurin kautta.

Hyvällä pohjoismaalaisella työpaikalla pomo on enimmän aikaa työkaveri. Pomo asettaa tavoitteet ja suunnan mutta kuuntelee alaisiaan siinä, miten niihin pyritään. Jos jollekulle alaiselle eivät työt maistu, pomo koettaa selvittää ongelmien syyn ja motivoida mieluummin kuin määräillä.

Kriisitilanteessa pomo ottaa ohjat käsiinsä ja huolehtii tarvittaessa tiukasti, ettei kukaan vaaranna turvallisuutta sooloilemalla. Kriisin jälkeen pomo kuitenkin palaa kaveriksi ja miettii, miten kriisit jatkossa vältetään.

Eikös näin toimi hyvä hevosenomistajakin?

***

Mielenosoitus. ”Se vain osoittaa mieltään” on lause, jota eläinten ystävä kammoksuu, eikä mitenkään syyttä. Lauseella vähätellään joskus todella suuriakin eläinten hyvinvointiongelmia.

Lisäksi mielenosoitus-sanaan liittyy virheellinen käsitys, että eläimet osaisivat tehdä asioita ihmisten kiusaksi. Eivät ne osaa. Niillä ei ole aivoissaan välineitä, joilla voisi hahmottaa toisen olevan tietoinen ja tunteva olento ja sitten tehdä jotain sen toisen tunteiden loukkaamiseksi.

Tai jos ihan tarkkoja ollaan, simpansseilla ja delfiineillä ja joillakin muilla sosiaalisesti hyvin pitkälle kehittyneillä lajeilla on tällainen kyky, ja ne saattavat tosiaan tehdäkin kiusaa toisille. Mutta koirilla, kissoilla ja hevosilla ei ole. Se on kiistaton fakta. Ne eivät myöskään osaa kantaa kaunaa tai hautoa kostoa.

Kissa ei siis halua suututtaa omistajaansa pissaamalla väärään paikkaan, eikä hevonen pure ja potki ilkeyttään.

Mutta hetkinen. Minkäs takia maailmassa yleensä osoitetaan mieltä? Siksi että asiat eivät ole hyvin. Tuntuu pahalta. Vähintäänkin pelottaa.

Juuri siitä eläintenkin mielenosoitukset kertovat.

***

Työnteko. Treenistä puhutaan usein hevosten työnä. Monen korvaan se särähtää, koska hevosten maailmassa ei ole työn käsitettä. Jos olisikin, niiden ”työtä” olisi laiduntaa aroilla eikä köpöttää piaffeja ihminen selässään.

Työnteko-sana saattaa tympiä myös siksi, että sen perusta on hevosharrastuksen tapauksessa vähän epäreilu. Me ihmiset ratsastamme useimmiten siksi, että se on meistä kiva harrastus. Eikö olisi reilumpaa, jos yhteinen aika olisi hevosellekin mukavaa ja kivaa, ei tylsää pakkopullaa tai jopa inhottavaa ja kivuliasta raatamista?

Toisaalta – jos työntekoakin ajatellaan pohjoismaalaisen ihannetyöpaikan kautta, ei termi ehkä olekaan niin huono. Meille on selvää, että hyvä työ on antoisaa. Joskus pitää hoitaa tylsempiäkin hommia ja ponnistella tavoitteiden eteen, mutta enimmän aikaa töissä viihtyy. Kipeänä ei tarvitse työskennellä eikä keneltäkään vaadita liikaa.

Ja ennen kaikkea: hyvässä työpaikassa työnteosta saa palkkaa. Eikös hyvä ratsastajakin palkitse hevostaan?

Julkaistu Jätä kommentti

Ratsastuskoulu – eläinrääkkäämö?

Poni piehtaroi
Kärsiviä ratsastuskouluponeja. Tai sitten ei.

Videolla poni kyhjöttää karsinan nurkassa liikkumattomana ja silmät lasittuneina. Kuvaaja yrittää kiinnittää ponin huomion, mutta edes sen korvat eivät liikahda. Poni on täysin omassa maailmassaan.

Tutun hevosihmisen kuvaama video on suomalaiselta ratsastuskoululta. Hän kertoo, että paikan muutkin hevoset ovat samanlaisia: lamaantuneita ja masentuneita.

Kun juttelen hevosihmisten kanssa eri puolilla Suomea ja erilaisissa harrastuspiireissä, huomaan, että samanlaisia näkyjä on jäänyt monen muunkin mieleen.

Jotkut muistelevat surullisina ja häpeissään, miten hakkasivat lapsena ”laiskaa” ratsastuskouluhevosta raipalla opettajan huutaessa vieressä eikä kukaan kysynyt, miksi liikkuminen oli hevosesta inhottavaa. Joku on käynyt läheisellä tallilla ja järkyttynyt hevosten kohtelusta. Monet vannovat, etteivät ikinä myisi omaa hevostaan ratsastuskouluun.

Lyhyesti sanottuna, ratsastuskoulujen imago ei ole keskimäärin kehuttava.

***

Mutta onko kuva sitten oikea? Ovatko ratsastuskoulut eläinten hyvinvoinnin näkökulmasta karmeita paikkoja?

Ne voivat olla. Ratsastuskoulujen perustoiminta-ajatuksessa on joitakin seikkoja, jotka väistämättä altistavat ongelmille.

Esimerkiksi jatkuvasti vaihtuvat ratsastajat tarkoittavat hevosten näkökulmasta myös jatkuvasti vaihtuvaa logiikkaa, ja se on huomattava mahdollinen stressitekijä. Hevoselle on painajaismaista, jos yksi ratsastaja vipattaa jalallaan näin ja toinen noin ja sitten jälkimmäinen rankaisee hevosta, koska se ei tajunnut.

Ala on myös kustannusrakenteeltaan hankala, ja säästöjä on epäilemättä suuri kiusaus hakea hevosten hyvinvoinnista. Jos hevonen ei esimerkiksi halua liikkua, on ainakin lyhyellä tähtäimellä paljon halvempaa käskeä ratsastajaa mättämään raipalla kuin ottaa hevosta pois tunnilta, tutkia sen hyvinvointi ja järjestää sille asianmukaista hoitoa tai liikkumisen ilon palauttavaa koulutusta.

Kun tähän vielä yhdistää sen, että Suomen eläinsuojelulaki on löyhä ja sitä valvotaan surkeasti, on aivan selvää, että osa ratsastuskouluista on hirveitä paikkoja.

Läheskään kaikki eivät kuitenkaan ole. Ratsastuskoulujen toimintatavassa on myös hevosten hyvinvointia suojaavia seikkoja.

Esimerkiksi hevosten ruokinnasta ja fyysisestä terveydestä vastaavat ratsastuskouluilla ammatti-ihmiset – yksityishevosista ei aina voi sanoa samaa. Ratsastuskouluhevosilla on usein elämässään paljon virikkeitä, ne saavat tarhata yhdessä toisten hevosten kanssa, niitä ei stressata kovilla kilpailu- ja treenitavoitteilla ja niiden liikunta on monipuolista.

Moni viisas tallinpitäjä on myös ymmärtänyt, että hevosten hyvinvointi on heidän bisneksensä selkäranka. Jos hevoset eivät viihdy tunneilla ja ihmisten seurassa, pian eivät viihdy asiakkaatkaan. Siksi osa talliyrittäjistä ei esimerkiksi teetä hevosillaan läheskään niin paljon töitä kuin sääntöjen mukaan saisi.

Hyvillä ratsastuskouluilla on myös paljon raikasta, ennakkoluulotonta ajattelua ja kiinnostusta uusia tuulia kohtaan. Tiedän sen erittäin omakohtaisesti.

***

Jos harkitset ratsastustunteja itsellesi tai lapsellesi, minulla on yksi vinkki ja pyyntö: ota selvää.

Älä kelpuuta paikkaa, jossa hevoset voivat huonosti. Älä myöskään tyrmää ratsastuskouluja ennalta. Käy katsomassa, kysy ja tutustu. Seuraa aluksi vaikka sitä, miten hevoset reagoivat ihmisiin.

Kun minä olin nähnyt alussa kuvailemani videon, päätin tehdä saman testin sillä ratsastuskoululla, jonka vakiokalustoon itse kuulun. Kävelin videokameran kanssa pitkän käytävän päästä päähän ja tervehdin jokaista hevosta karsinan ovelta.

Mitä sain vastaukseksi? En merkkiäkään lamaannuksesta. Sen sijaan sain ystävällisiä tervehdyksiä, uteliaita hörökorvia, nuuhkaisuja ja innostuneita ehdotuksia: ”Tehdäänkö taas niitä porkkanajuttuja?”

Julkaistu Jätä kommentti

Hyvästi, kuukausipalkka

Tua Onnela ja Werneri-hevonen
Kesällä pukuratsastuskisoissa.

En ole ikinä ollut niitä tyyppejä, jotka puhuvat sydämen äänestä. Minusta hyviä ratkaisuja syntyy niin, että punnitaan hyödyt ja haitat ja valitaan paras vaihtoehto. Olen elänyt järkevää elämää – mitä nyt joskus juhlinut vähän railakkaasti – ja puhunut muillekin järkevän elämän puolesta. Jatka artikkeliin Hyvästi, kuukausipalkka