Hyvä kuolema

Tällä kirjoituksella on surullinen aihe, ja luultavasti itken kuin vesiputous ennen kuin olen päässyt loppuun asti. Aihe on kuitenkin tärkeä, ja uskon, että sen käsittelystä voi olla monelle hyötyä.

Kyse on siitä, miten rakas hevonen saatetaan viimeiselle matkalleen mahdollisimman stressittömästi, kivuttomasti, onnistuneesti – niin, ja kauniisti.

***

Hassu pörröturkkinen heppani.

Hassu pörröturkkinen heppani.

Oma hevoseni kuoli reilu viikko sitten kipujen ja sairauksien kasaannuttua liian raskaaksi taakaksi. Kuolinpäivä oli sovittu melkein kuukautta etukäteen, joten siihen oli aikaa valmistautua.

Ensimmäiseksi kävin läpi mahdolliset lopetustavat.

Edullisin ratkaisu on hevosen vieminen teuraaksi. Mitään kaunista kokemusta teurasreissusta on kuitenkin vaikea loihtia, ja vanhalle ja kipeälle hevoselle jo pelkkä kuljetus voi olla rankka kokemus. Samasta syystä myös eutanasia eläinlääkäriasemalla oli Veikan tapauksessa poissuljettu vaihtoehto.

Jäljelle jäivät kotitallilla ampuminen ja eläinlääkärin tekemä eutanasia lääkkeillä.

Hevosen itsensä kannalta lopetus ampumalla olisi todennäköisesti paras. Jos sen siedättäisi etukäteen ampujaan ja aseeseen, loppu tulisi kirjaimellisesti silmänräpäyksessä ja ilman minkäänlaista stressiä. Paha kyllä hevosta ei voi ampua missä tahansa, sillä isosta eläimestä tulee paljon verta.

Veikan kanssa vaihtoehdoksi jäi siis lopulta tutun eläinlääkärin tekemä eutanasia kotitallilla.

***

Kipujen takia Veikkaa oli viimeisinä aikoina alkanut pelottaa moni asia, joille se ei ennen lotkauttanut korvaansakaan. Sitä ahdisti olla päivällä sisällä tallissa, vaikka kaveri olisi ollut mukana, ja sitä pelotti eläinlääkäri. Lähtökohdat stressittömälle kuolinpäivälle olivat siis melko epätoivoiset.

Aloimme kuitenkin harjoitella jo paria viikkoa etukäteen.

Ensimmäiseksi katsoin tallin toisesta päädystä paikan, johon hevosen saa kiinni mutta johon Veikka ei vielä ollut ehtinyt yhdistää mitään ikävää. Tähän paikkaan rupesimme totuttelemaan vähin erin ja runsain porkkanoin.

Ensin tutkimme paikkaa ulkopuolelta, ja Veikka sai aina palkkion ottaessaan askelen lähemmäs. Sitten nuuhkimme ja tutkimme paikkaa sisältä – ja kas, sieltä sun täältä löytyi yllättäen porkkanaa. Seuraavaksi palkitsin hevosta siitä, että se seisoi rentona paikallaan varsinaisessa tulevassa lopetuspaikassa ja lopulta sain jo laittaa narut molemmin puolin kiinni Veikan ollessa edelleen täysin rento.

Eläinlääkäripelkoa sen sijaan en pystynyt tässä ajassa ratkaisemaan, joten avuksi päätettiin ottaa etukäteen annettava rauhoite. Olin jo aiemmin siedättänyt Veikan lääkeruiskuun, ja kipulääkkeet se tuli vapaaehtoisesti ottamaan vapaana tarhassa. Rauhoite annetaan kuitenkin kielen alle ja vähän erilaisella ruiskulla, joten se vaati omat harjoituksensa.

Nopein ratkaisu löytyi lopulta niin, että ruuttailin tutulla ruiskulla Veikalle melassivettä suuhun ja rupesin vähitellen siirtämään ruiskua lähemmäs oikeaa kohtaa. Lisäksi tein joitakin kosketus- ja paikallaanoloharjoituksia varsinaisella rauhoiteruiskulla, jotta sekin tulisi tutuksi.

***

Näin Veikka tuli luokse vielä viimeisenäkin päivänä - ravaten.

Näin Veikka tuli luokse vielä viimeisenäkin päivänä – ravaten.

Lopulta h-hetkellä kaikki meni paremmin kuin edes uskalsin odottaa. Harjoittelu oli todella kannattanut.

Vielä viimeisenä päivänään Veikka jaksoi tulla minua ja miestäni tarhassa ravaten vastaan. Annoin sille ruiskulla melassivettä, töppäsin myös rauhoiteruiskun melassiin ja vein sen Veikan suuhun. Ruuttaaminen kielen alle sujui kuin opetusvideossa, hevonen koko ajan vapaana.

Jätimme Veikan tarhaan odottamaan rauhoitteen vaikutusta ja menimme eläinlääkäriä vastaan. Hän kertasi vielä, miten kaikki tapahtuu, ja laittoi kaikki tarvikkeensa valmiiksi. Vasta sitten mieheni ja Veikan hoitaja hakivat hevosen tarhasta paikalle.

Ohjasin Veikan sisälle tuttuun paikkaan, ja eläinlääkäristä huolimatta sillä olivat päällimmäisenä mielessä porkkanat ja kivat tehtävät, joita paikassa oli tehty. Se asettui paikalleen vähääkään empimättä.

Annoin melassikauhan Veikan turvan eteen, ja samalla eläinlääkäri tuikkasi nopeasti lisää rauhoittavaa suoneen. Pian melassin latkiminen hidastui ja lopulta loppui. Veikka oli muissa maailmoissa.

Eläinlääkäri kiinnitti kanyylit kaulasuoneen, lisäsi vielä rahoittavaa ja minä talutin Veikan ulos. Se tuli mukana vaappuen ja täydessä pöhnässä, eipä tainnut lepertelyänikään enää kuulla. Pihalla avaralla paikalla eläinlääkäri lisäsi rauhoitetta vielä kerran ja meiltä varmistuksen saatuaan annosteli vauhdilla monta putkiloa eutanasialääkettä suoneen.

Aine on samaa, jota voi pienenä annoksena käyttää nukuttamisessa, ja tavallaan se nukuttaa hevosen kuolemaan. Iso eläin ei kuitenkaan nukahda yhtä helpon näköisesti kuin pieni, sillä hevonen ei ole valmiiksi makuulla. Juuri tämä oli päivän vähemmän kaunis hetki.

Eläinlääkäri kertoi, että osa hevosista käy itse maahan mutta osa sinnittelee viimeiseen asti kaatumista vastaan. Veikka oli jälkimmäistä lajia, ja hetken verran sen kasvoilla oli kauhea epätoivoisen taistelun ilme. Hetki oli kuitenkin hyvin nopeasti ohi, ehkä kymmenessä sekunnissa, ja eläinlääkäri lohdutti, että mistään tietoisesta toiminnasta ei joka tapauksessa ollut enää kyse. Sen jälkeen Veikka rojahti maahan, kierähti kerran ympäri ja kaikki oli ohi.

Menimme Veikan viereen, ja eläinlääkäri varmisti kuoleman tulleen. Mutta ei siinä mitään epäselvää ollut meille muillekaan – Veikka oli kaukana poissa. Itkun läpi huomasin, että kipurypyt sen silmien yläpuolelta olivat oienneet. Enää ei sattunut eikä pelottanut.

***

Vielä oli edessä ruumiin loppusijoitus.

Jos ampuminen on mahdollista, hevosen lihat voi myydä tai lahjoittaa ihmisten tai eläinten ravinnoksi. Tällöin vastaanottaja yleensä järjestää kuljetuksen. Jos omaa maata ja tilaa on, hevosen saa myös haudata.

Veikan tapauksessa nämä vaihtoehdot eivät olleet mahdollisia, joten oli valittava jokin kuljetuspalvelu. Yleisin on niin sanottu raatokiito – palvelu, joka vie ruhon hävitettäväksi. Palvelu toimii kuulemma nykyään nopeasti ja hienotunteisesti.

Minä olin kuitenkin jo pitkään haaveillut hevosen tuhkauksesta. En siksi, että hevoselle sillä olisi enää väliä, vaan kai vain rehellisesti itseni takia. Kuten viisas siskoni sanoi, eivät ihmiset yleensä halua omien ihmisläheistensäkään päätyvän ongelmajätelaitokselle, joten miksei läheisen eläimen loppusijoituskin saisi tuntua tärkeältä.

Hevosten tuhkauksia tekee nykyään ainakin Lemmikkilehto Mäntsälässä, ja heiltä voi tilata myös kuljetuksen. Kuten arvata saattaa, touhu maksaa omaisuuksia, ja ilman rakkaita ihmisläheisiäni Veikankin tuhkaus olisi jäänyt haaveeksi. He keräsivät kolehdin ja järjestivät minulle unohtumattoman syntymäpäivälahjan.

Kun tuhkausfirman järjestämä kuljetus saapui, en halunnut olla itse katsomassa. Mieheni kertoman perusteella olisin kuitenkin hyvin voinut olla. Uskomattoman empaattinen ja taitava kuorma-autonkuljettaja huolehti, ettei Veikan pää kolahtele rumasti ja vielä silitti elotonta hevosta saatteeksi viimeiselle matkalle.

Tätä kirjoittaessa odotan, että tuhkat saapuvat Matkahuollolla. Käymme mieheni ja Veikan hoitajan kanssa sirottelemassa ne jonnekin, missä Veikka pääsee osaksi luonnon kiertokulkua ja saa aina kirmata vapaana.

***

Kavioliitto on sellainen suhde, jota ulkopuolinen ei voi ymmärtää. Kun se päättyy, ihminen on ”vain yksinäinen cowboyparka kaukana kotoa”, kuten Lucky Luken hevonen Jolly Jumper hevosetonta ihmistä kuvailee.

Ei suru lähde pois, vaikka viimeinen päivä olisi kuinka onnistunut, mutta kyllä kaunis loppu monella tavalla lohduttaa. Siihen kannattaa satsata.

Kaikkea kummaa sitä koettiin yhdessä.

Kaikkea kummaa sitä koettiin yhdessä.

Tags: , , , ,