Johtajuus ja muita kuumia sanavalintoja

Joskus ennen vanhaan pelkistä sanavalinnoista pystyi kuulemma päättelemään, mihin yhteiskuntaluokkaan ihminen kuului. Poissa ovat ne ajat, mutta paha kyllä välillä tuntuu, että hevosharrastuksissa ihmiset luokitellaan edelleen eri kuppikuntiin sen perusteella, käyttävätkö he vai eivätkö käytä tiettyjä sanoja.

Se on rasittavaa. Eiväthän kuppikuntarajat oikeassa elämässä ole ollenkaan niin jyrkkiä kuin nettipalstoilla ja erottelusta pitävien ihmisten päissä.

Esimerkiksi perinteisten lajien parissa on monia piinkovia huippuratsastajia, joiden hevosten päiväohjelmaan kuuluu sellaisia eläinystävällisiä ratkaisuja kuin naksutinkoulutusta ja laumassa laiduntamista. Ovatko nämä maailmanluokan kilparatsastajat siis kukkahattutätejä?

Olen alkanut miettiä, voisiko kiistanalaisia hevosmaailman sanoja koettaa määritellä uudelleen niin, että ne eivät jakaisi ihmisiä leireihin vaan auttaisivat ymmärtämään. Kokeillaan.

***

Johtajuus. Tuskin mikään muu sana herättää hevosharrastajissa yhtä paljon eripuraa kuin johtajuus.

Toisten mielestä on selvää, että ihmisen ja hevosen suhde perustuu ihmisen johtajuuteen. Toiset eivät voisi kuvitellakaan käyttävänsä sanaa, koska tutkimus ei anna sille tukea.

Nykyinen tutkimus hevoslaumoista päinvastoin kertoo, että alemmuus- ja ylemmyyssuhteet hevosten välillä ovat hyvin monimuotoisia ja joustavia ja enimmän aikaa hevoset tekevät parhaansa voidakseen olla keskenään rauhassa kavereita. ”Pomottelua” eli toisen yksilön tekemisten vahtaamista ja jatkuvaa komentelua esiintyy vasta sitten, kun lauman luonnollinen tila on rikottu, esimerkiksi liian pieniin tiloihin tungettuna.

Ratsukko hyppää esteen.

Minä ja Werneri ”töissä”.

Johtajuus-termiä karsastavat liittävät siihen usein mielessään juuri tällaisen pomottelun. Ajatellaan, että hevosta kyykytetään ja pelotellaan, ja kun se ei osaa pyydettyä tehtävää tai yrittää kertoa olevansa kipeä, vedotaan johtajuusongelmiin.

Mutta voisiko johtajuus toimia terminä toisinkin? Okei, lajien välistä johtajuutta ei tieteen näkökulmasta ole olemassa, mutta voisiko johtajuus olla kelpo mielikuva, jos sitä vähän päivittäisi?

Minusta voisi. Ihmisen johtajuus suhteessa hevoseen voitaisiin ajatella rehellisesti ihmisten kulttuurin kautta, ei hevosten, ja vieläpä pohjoismaisen työkulttuurin kautta.

Hyvällä pohjoismaalaisella työpaikalla pomo on enimmän aikaa työkaveri. Pomo asettaa tavoitteet ja suunnan mutta kuuntelee alaisiaan siinä, miten niihin pyritään. Jos jollekulle alaiselle eivät työt maistu, pomo koettaa selvittää ongelmien syyn ja motivoida mieluummin kuin määräillä.

Kriisitilanteessa pomo ottaa ohjat käsiinsä ja huolehtii tarvittaessa tiukasti, ettei kukaan vaaranna turvallisuutta sooloilemalla. Kriisin jälkeen pomo kuitenkin palaa kaveriksi ja miettii, miten kriisit jatkossa vältetään.

Eikös näin toimi hyvä hevosenomistajakin?

***

Mielenosoitus. ”Se vain osoittaa mieltään” on lause, jota eläinten ystävä kammoksuu, eikä mitenkään syyttä. Lauseella vähätellään joskus todella suuriakin eläinten hyvinvointiongelmia.

Lisäksi mielenosoitus-sanaan liittyy virheellinen käsitys, että eläimet osaisivat tehdä asioita ihmisten kiusaksi. Eivät ne osaa. Niillä ei ole aivoissaan välineitä, joilla voisi hahmottaa toisen olevan tietoinen ja tunteva olento ja sitten tehdä jotain sen toisen tunteiden loukkaamiseksi.

Tai jos ihan tarkkoja ollaan, simpansseilla ja delfiineillä ja joillakin muilla sosiaalisesti hyvin pitkälle kehittyneillä lajeilla on tällainen kyky, ja ne saattavat tosiaan tehdäkin kiusaa toisille. Mutta koirilla, kissoilla ja hevosilla ei ole. Se on kiistaton fakta. Ne eivät myöskään osaa kantaa kaunaa tai hautoa kostoa.

Kissa ei siis halua suututtaa omistajaansa pissaamalla väärään paikkaan, eikä hevonen pure ja potki ilkeyttään.

Mutta hetkinen. Minkäs takia maailmassa yleensä osoitetaan mieltä? Siksi että asiat eivät ole hyvin. Tuntuu pahalta. Vähintäänkin pelottaa.

Juuri siitä eläintenkin mielenosoitukset kertovat.

***

Työnteko. Treenistä puhutaan usein hevosten työnä. Monen korvaan se särähtää, koska hevosten maailmassa ei ole työn käsitettä. Jos olisikin, niiden ”työtä” olisi laiduntaa aroilla eikä köpöttää piaffeja ihminen selässään.

Työnteko-sana saattaa tympiä myös siksi, että sen perusta on hevosharrastuksen tapauksessa vähän epäreilu. Me ihmiset ratsastamme useimmiten siksi, että se on meistä kiva harrastus. Eikö olisi reilumpaa, jos yhteinen aika olisi hevosellekin mukavaa ja kivaa, ei tylsää pakkopullaa tai jopa inhottavaa ja kivuliasta raatamista?

Toisaalta – jos työntekoakin ajatellaan pohjoismaalaisen ihannetyöpaikan kautta, ei termi ehkä olekaan niin huono. Meille on selvää, että hyvä työ on antoisaa. Joskus pitää hoitaa tylsempiäkin hommia ja ponnistella tavoitteiden eteen, mutta enimmän aikaa töissä viihtyy. Kipeänä ei tarvitse työskennellä eikä keneltäkään vaadita liikaa.

Ja ennen kaikkea: hyvässä työpaikassa työnteosta saa palkkaa. Eikös hyvä ratsastajakin palkitse hevostaan?