Ratsastuskoulu – eläinrääkkäämö?

Poni piehtaroi

Kärsiviä ratsastuskouluponeja. Tai sitten ei.

Videolla poni kyhjöttää karsinan nurkassa liikkumattomana ja silmät lasittuneina. Kuvaaja yrittää kiinnittää ponin huomion, mutta edes sen korvat eivät liikahda. Poni on täysin omassa maailmassaan.

Tutun hevosihmisen kuvaama video on suomalaiselta ratsastuskoululta. Hän kertoo, että paikan muutkin hevoset ovat samanlaisia: lamaantuneita ja masentuneita.

Kun juttelen hevosihmisten kanssa eri puolilla Suomea ja erilaisissa harrastuspiireissä, huomaan, että samanlaisia näkyjä on jäänyt monen muunkin mieleen.

Jotkut muistelevat surullisina ja häpeissään, miten hakkasivat lapsena ”laiskaa” ratsastuskouluhevosta raipalla opettajan huutaessa vieressä eikä kukaan kysynyt, miksi liikkuminen oli hevosesta inhottavaa. Joku on käynyt läheisellä tallilla ja järkyttynyt hevosten kohtelusta. Monet vannovat, etteivät ikinä myisi omaa hevostaan ratsastuskouluun.

Lyhyesti sanottuna, ratsastuskoulujen imago ei ole keskimäärin kehuttava.

***

Mutta onko kuva sitten oikea? Ovatko ratsastuskoulut eläinten hyvinvoinnin näkökulmasta karmeita paikkoja?

Ne voivat olla. Ratsastuskoulujen perustoiminta-ajatuksessa on joitakin seikkoja, jotka väistämättä altistavat ongelmille.

Esimerkiksi jatkuvasti vaihtuvat ratsastajat tarkoittavat hevosten näkökulmasta myös jatkuvasti vaihtuvaa logiikkaa, ja se on huomattava mahdollinen stressitekijä. Hevoselle on painajaismaista, jos yksi ratsastaja vipattaa jalallaan näin ja toinen noin ja sitten jälkimmäinen rankaisee hevosta, koska se ei tajunnut.

Ala on myös kustannusrakenteeltaan hankala, ja säästöjä on epäilemättä suuri kiusaus hakea hevosten hyvinvoinnista. Jos hevonen ei esimerkiksi halua liikkua, on ainakin lyhyellä tähtäimellä paljon halvempaa käskeä ratsastajaa mättämään raipalla kuin ottaa hevosta pois tunnilta, tutkia sen hyvinvointi ja järjestää sille asianmukaista hoitoa tai liikkumisen ilon palauttavaa koulutusta.

Kun tähän vielä yhdistää sen, että Suomen eläinsuojelulaki on löyhä ja sitä valvotaan surkeasti, on aivan selvää, että osa ratsastuskouluista on hirveitä paikkoja.

Läheskään kaikki eivät kuitenkaan ole. Ratsastuskoulujen toimintatavassa on myös hevosten hyvinvointia suojaavia seikkoja.

Esimerkiksi hevosten ruokinnasta ja fyysisestä terveydestä vastaavat ratsastuskouluilla ammatti-ihmiset – yksityishevosista ei aina voi sanoa samaa. Ratsastuskouluhevosilla on usein elämässään paljon virikkeitä, ne saavat tarhata yhdessä toisten hevosten kanssa, niitä ei stressata kovilla kilpailu- ja treenitavoitteilla ja niiden liikunta on monipuolista.

Moni viisas tallinpitäjä on myös ymmärtänyt, että hevosten hyvinvointi on heidän bisneksensä selkäranka. Jos hevoset eivät viihdy tunneilla ja ihmisten seurassa, pian eivät viihdy asiakkaatkaan. Siksi osa talliyrittäjistä ei esimerkiksi teetä hevosillaan läheskään niin paljon töitä kuin sääntöjen mukaan saisi.

Hyvillä ratsastuskouluilla on myös paljon raikasta, ennakkoluulotonta ajattelua ja kiinnostusta uusia tuulia kohtaan. Tiedän sen erittäin omakohtaisesti.

***

Jos harkitset ratsastustunteja itsellesi tai lapsellesi, minulla on yksi vinkki ja pyyntö: ota selvää.

Älä kelpuuta paikkaa, jossa hevoset voivat huonosti. Älä myöskään tyrmää ratsastuskouluja ennalta. Käy katsomassa, kysy ja tutustu. Seuraa aluksi vaikka sitä, miten hevoset reagoivat ihmisiin.

Kun minä olin nähnyt alussa kuvailemani videon, päätin tehdä saman testin sillä ratsastuskoululla, jonka vakiokalustoon itse kuulun. Kävelin videokameran kanssa pitkän käytävän päästä päähän ja tervehdin jokaista hevosta karsinan ovelta.

Mitä sain vastaukseksi? En merkkiäkään lamaannuksesta. Sen sijaan sain ystävällisiä tervehdyksiä, uteliaita hörökorvia, nuuhkaisuja ja innostuneita ehdotuksia: ”Tehdäänkö taas niitä porkkanajuttuja?”